Maastopyöräilykisa vei Martina Aitolehden ja Katariina Laakkosen jaksamisen äärirajoille

Kuusi päivää, 280 kilometriä pyörän selässä vuoristoisilla serpentiiniteillä. Pyöräilykisa tulisi punnitsemaan niin kantin kuin kankutkin. Martina Aitolehti ja Katariina Laakkonen kertovat, kuinka aloittelija selviytyi mahdottomalta tuntuvasta koitoksesta.

Martina:

”Haasteen kovuus ja vaarallisuus valkeni minulle kunnolla vasta Sveitsissä, kun kävimme testaamassa kisareittiä ennakkoon. Polut olivat äärimmäisen kapeita serpentiiniteitä ja täynnä irtokiveä. Vieressä avautui syvä pudotus alas vuorenrinnettä. Silloin mietin, olenkohan ottanut liian vaikean palan vastaan. Luotin kyllä sataprosenttisesti kuntooni mutta ajotaitoihini en.

Olimme ehtineet treenata Katariinan kanssa vain kuukauden yhdessä ja ajaneet 80–100 kilometrin pyörälenkkejä. Vaikka olin kilpaillut triathlonissa kolmena kesänä, pyöräily oli aina ollut heikkouteni. Laji kuitenkin kiehtoi minua, ja halusin kehittää ajotaitojani. Kun sponsori kysyi, haluanko lähteä mukaan Berskindol Swiss Epic -kisaan, suostuin siltä istumalta.

Cokista ja lihalientä

Viikko Alpeilla vei kehoni äärirajoille ja punnitsi henkisen kanttini. Rasitustasoltaan ajaminen vastasi joka päivä kahdeksan tunnin aerobic-sessiota. Päivän etapit olivat pitkiä, ja kilometrejä piti tappaa hyvällä vauhdilla, jotta aikarajat eivät ylittyisi.

Joka päivä näimme, kun ambulanssihelikopteri poimi loukkaantuneita kyytiinsä. Joku katkaisi kylkiluunsa, toinen sai kaatuessaan todella pahan aivotärähdyksen. Minulla on perhe, enkä halunnut ottaa turhia riskejä. Hyppäsin pyörän päältä heti pois, kun maasto muuttui liian vaikeaksi ajaa.

Korkea ilmanala ja jännitys tekivät myös temppunsa. Ruokahaluni katosi heti viikon alussa. Jouduin taistelemaan, että sain pidettyä ravinnon sisälläni. Päiväetappien aikana elin lähinnä lihaliemikuutio-cokis-yhdistelmällä. Vasta kisan aikana tajusin, miten tärkeää on syödä hyvin, jotta näin fyysisestä koitoksesta voi ylipäätään selviytyä.

Kiroillen maaliin

Viimeinen etappi oli kaikista raskain. Ilma oli sakeana sumusta, enkä nähnyt metriäkään eteeni. Kroppani oli niin hapoilla, että minua oksetti. En jaksanut enää tsempata kuten aiemmin. Kiroilin ja puhisin ja ähisin itsekseni. Jos jaksat puhua, jaksat myös pyöräillä, Katariina huusi minulle. Loppumatkan tuijotin vain Katariinan takarengasta tuntitolkulla ja yritin pysyä rytmissä.

Viimein maalissa! Kiljuin ensin ilosta ja purskahdin sitten kyyneliin Katariinan olkapäätä vasten. Vasta vähän myöhemmin tajuntaani iski, mitä olimme saavuttaneet. Takana oli yksi elämäni raskaimmista mutta hienoimmista ja opettavaisimmista kokemuksista.

Jos en olisi niin hyvässä kunnossa, olisin tuskin edes selvinnyt reissusta. Onneksi olen niin sitkeä. Jos jotain päätän, sen myös teen. Sveitsissä halusin todella paljon päästä maaliin.”

Lue myös: Ystävyys työpaikalla; 3 tarinaa

Katariina:

”Swiss Epic oli minulle aivan uudenlainen kokemus. Osallistuisin ihan kreisiin kisaan täysin kokematon ihminen mukanani. Työnjakomme oli alusta alkaen selvä: minä neuvon ja Martina yrittää oppia.

Ammattilaisurani päättyi aikanaan rasitusastmaan, jonka vuoksi en voi enää ajaa kovaa. Uskalsin kuitenkin lähteä kisaamaan, koska tiesin, että minun ei tarvitse roikkua nopeamman kuskin perässä – päinvastoin.

Vuoristoilma vei yöunet

Luojan kiitos kävimme testaamassa reittiä ennen kisan alkua. Martinalla oli vielä silloin lukkopolkimet allaan. Hän kaatui monta kertaa nilkat verille, ja etenemisemme oli todella hidasta. Kun vaihdoimme polkimet tavallisiin, Martina rentoutui, ja ajaminenkin alkoi sujua paremmin.

Ajoimme koko ajan niin hiljaa, ettei kisa ollut minulle fyysisesti kovin raskas. Rasittavuus tuli siitä, että valvoin niin paljon öisin. Yöuneni katosivat oikeastaan heti, kun pääsimme Alpeille. Korkea ilmanala vaikuttaa toisilla unensaantiin, ja minä olin tietämättäni yksi heistä.

Ilo palasi pyöräilyyn

Vaikein hetki oli kisan kolmantena aamuna, kun lähdimme ajamaan viikon toiseksi pisintä osuutta. Olin nukkunut yöllä vain tunnin, ja päätäni pakotti todella kovaa. Silmäni olivat muurautuneet puoliksi umpeen, ja meinasin pyörtyä, kun nousin seisomaan. Silloin mietin, uskallanko edes lähteä ajamaan. Lopulta päivästä tuli yksi parhaistamme ja ajoimme jopa yhden parin kiinni.

Kisakumppanimme olivat kaikki kokeneita kuskeja. He vitsailivat lyövänsä tonnin vetoa, ettemme selviä maaliin asti. Mutta vaikka muita alkoi tippua ympäriltämme pois, me vain roikuimme kisassa mukana. Se antoi meille uutta uskoa: pystymme kyllä tähän.
Parasta oli, että kisa palautti tekemiseniloni pyöräilyyn.”