Laura Liikanen treenaa yksin: ”Liikkuessa päivitän suhdetta itseeni”

Rullasukset jalassa ja lämmin kesätuuli iholla tuo heti ensi metreillä voittajafiiliksen. Edessä on hetki vain itseäni varten. Kukaan ei pyydä minulta neuvoja tai kaipaa mielipiteitäni. Saan sukeltaa rauhassa omien ajatusteni valtakuntaan.

Yksin liikkuessa käisttelen tunteita

Fyysinen rasitus auttaa avaamaan mielen lukkoja, sillä jaksaakseni pitkän lenkin, kaikki energia on käytettävä etenemiseen, ei mielen hallitsemiseen. Pää on aluksi kuin tyhjä taulu, johon pulpahtelee satunnaisia ajatuksia, myös niitä mörköjä.

Liikkuessa on turvallista käsitellä pelottaviakin asioita, sillä liikunnan tuomat mielihyvähormonit auttavat näkemään murheissa myönteisiäkin puolia. Saan itseluottamusta tiedosta, että keho jaksaa viedä eteenpäin kurjempinakin kausina. Nuoruuden kilpahiihtoura ja jäätävän pitkät yksinäiset harjoittelulenkit 5−6 kertaa viikossa ovat opettaneet tuntemaan kehoni ja kasvattaneet sisua. Opin sietämään puuskutustani naama punaisena.

Nautin hiljaisuudesta

Yksin puurtaminen on opettanut arvostamaan toimivaa kehoa, mistä on ollut hyötyä romahduksissa – esimerkiksi kilpaurheilu-uran tyssätessä alaselästä löytyneen rappeuman vuoksi 17-vuotiaana. Olin pohjilla liikuntaidentiteettini kanssa. Ajattelin, että alle 90 minuutin överitreenistä ei ole hyötyä, mutta selkää kuntouttaessani alistuin hölkkäämään viisi lampun väliä kerrallaan. Onneksi, sillä juuri nuo yksinäiset vedot pakottivat  ajatuksiani taas positiivisemmille urille.

Työssäni liikunnanohjaajana olen esillä ja suu käy. Myös kotona, neljän hengen taloudessa ja kahden ison koiran kanssa riittää vilinää. Omissa treeneissä nautin hiljaisuudesta, maisemista ja omien kuulumisteni päivittämisestä.

Äidiksi tuleminen laukaisi aikoinaan karuja lapsuusmuistoja, joita oli turvallista jäsentää lenkeillä.

Äidiksi tuleminen laukaisi aikoinaan karuja lapsuusmuistoja, joita oli turvallista jäsentää lenkeillä. Minua pahoinpideltiin vauvana, jätettiin muun muassa nukkumaan lumihankeen. Noin yhdeksän kuukauden iässä minut huostaanotettiin ja pääsin sijaisperheeseen. Hemiplegian eli toispuolihalvauksen vuoksi jouduin pitkäksi aikaa sairaalahoitoon, ja lääkärit miettivät, osaisinko koskaan edes kävellä. Omille lapsilleni tahdon olla vahva ja läsnä – onneksi terapialenkkini tekevät minusta eheämmän ja hyväntuulisemman äidin.

Lyhytkin treeni riittää

Aina liikkuessa ei tarvitse tulla edes hiki. Käytyäni hiljattain läpi kaksi kohdunulkoista raskautta ja munatorvien poiston, on ollut pakko opetella olemaan itselle vielä armollisempi. Treeniksi riittää 10 minuutin kevyt hölkkä yhteen suuntaan ja toinen samanmoinen takaisin. Endorfiinit ryhtyvät valumaan ja ehdin kysellä itseltäni, kuka olen ja mitä juuri nyt kuuluu. Samaa omien tunnelmien päivitystä teen tasapainolaudalla tai jumppapallolla fyssarin ohjeiden mukaan taiteillessani.

On ollut vapauttavaa oivaltaa, että treenin teho tai pituus ei vaikuta liikunnasta saamaani hyvään oloon. Tärkeintä on olla itsekseen ja tuntea jo liikkuessa ylpeyttä itsestään.

Lue myös:

Syöpä tuhosi Sylvian lihakset – Nyt hän treenaa kivut pois

Toimi näin, kun haluat lisää itsetuntemusta