Terhi Nybergille, 41, tiistai on juhlapäivä. Silloin naisporukka pelaa jääkiekkoa – täysillä tietenkin.
Kun näin ilmoituksen jääkiekkojunnujen äideille tarkoitetusta kiekkokoulusta, tiesin heti, että se on minun juttuni. Rakastan vauhdikasta urheilua ja yhdessä tekemistä!
Ekoissa treeneissä minulla oli miespuolisen kaverini jättisuuret housut, kyynär- ja säärisuojat ja pojaltani lainatut luistimet. Kaikki muut olivat ihan yhtä hullun näköisiä. Välillä pidin kaukalon laidasta kiinni, sillä hokkareilla jarruttaminen oli yllättävän vaikeaa.
Kiekkotreeneissä saan ajatukseni täysin irti arjesta. Jäällä ei ehdi miettiä ylimääräisiä, kun on täysi työ keskittyä luisteluun ja kiekonkäsittelyyn. Kun on aloittanut uuden lajin nollasta, kehityksen näkee nopeasti.
Lue myös: Noora Räty: Naurava maalivahti on parempi
Väsymys unohtuu jäällä
Tiistaisin kun olen lukenut iltasadun nuorimmaiselleni ja muu perhe kotiutuu omista treeneistään iltapalalle, raahaan lätkäkassin autoon ja lähden ajamaan jäähallille.
Siinä vaiheessa väsyttää, ja tuntuu, ettei tässä ole järjenhiventäkään. Treenivuoromme alkaa puoli kymmeneltä ja loppuu yhdeltätoista. En ikinä treenaisi yksin lähes puolenyön aikaan! Hallilla väsymys kuitenkin unohtuu.
Pukukopissa on 20 naista, joita yhdistää ruuhkavuodet. Kun joku puhisee naama punaisena koppiin viimeminuutilla, kaikkien on helppo ymmärtää häntä. Varusteiden pukeminen päälle kesti aluksi puoli tuntia, ja siinä ajassa ehdimme jutella monesta asiasta: töistä, lapsista, treenaamisesta ja miten kunkin päivä oli mennyt. Nyt varusteet menevät päälle alle kymmenessä minuutissa, mutta kuulumiset vaihdetaan aina.
Kopissa saa nauraa, itkeä ja laulaa voimabiisiämme Popedan Ukkometsoa kovaa ja nuotinvierestä, olla oma itsensä. Tiedän, ketä kannattaa huonona päivänä halata, kenen taas antaa olla rauhassa.
Lue myös: Milloin treeni on ollut sinulle terapiaa? Tunnetut naiset vastaavat
Maalit lasketaan aina
Joukkueemme Blues Sisters pelaa nyt ensimmäistä kautta harrastesarjassa. Meillä on yhteinen sopimus, että peleihin mennään aina ilon ja positiivisuuden kautta.
Kiekonmenetys tai ohilaukaus unohtuu, kun pelikaveri sanoo ohimennen jotain mukavaa. Jäälle pääsee onneksi monta kertaa, eli aina saa uuden mahdollisuuden onnistua.
Joukkuelajin suola on, että vaikka itse pelaisi huonosti, kaverit puolestaan voivat olla aivan liekeissä. Se saattaa kääntää oman pelinkin parempaan suuntaan. Ja vaikkei kääntäisi, kentällä on muita, jotka pystyvät paikkaamaan. Nautin vilpittömästi, kun joku joka ei normaalisti tee maaleja, onnistuu.
Itse pelaan aina täysillä, ja porukassa treenaaminen sopii hyvin valtaisalle kilpailuvietilleni. Haluan, että treeneissäkin lasketaan maalit – todellakin! Esimerkiksi lenkillä yksin pimeässä saattaisin jäädä mukavuusalueelleni puksuttamaan, vaikka pääsisin kovempaakin. Joukkueessa löytyy aina kirikaveri, ja saan ihan eri tavalla tehoa treeniin.
Lue myös:
Urheilulääkärin 7 vinkkiä: Nelikymppinen, treenaa näin!