Kun toive omasta lapsesta kariutui kerta toisensa jälkeen, Jenni Huhtala, 34, juoksi surua metsiin ja purki sitä salilla.
Pirteän pinkkeihin pukeutunut Jenni Huhtala tanssii bodyjamia lempitunnillaan. Tätä tunnetta hän on kaivannut: oma keho on vahva ja liikkuva.
Tamperelainen Jenni on rientänyt tunnille suoraan sairaalasta. Lapsettomuushoitoihin liittyy säännöllisiä tutkimuksia ja välillä ikäviäkin toimenpiteitä. Jennille on tullut tavaksi pakata treenikassi mukaan. Sairaalan jälkeen oma sali tuntuu ihanalta pakopaikalta.
Jenni tanssii hien pintaan, ja endorfiini vie mukanaan. Suru siitä, ettei oma keho pysty kantamaan lasta, painuu hetkeksi taka-alalle. Vaikka välillä itkettää, hyvä mieli puskee pintaan pahan läpi.
Treenin jälkeen on aina pikkuisen parempi olo.
Toiveena perhe
Jenni ja Tuomas tapasivat yökerhon tanssilattialla vuonna 2003. Toisilla treffeillä mäiskittiin jo sulkapalloa, ja liikunta hitsasi parin yhteen. Häitä tanssittiin vuonna 2013. Lapsi oli ollut tervetullut jo muutaman vuoden ajan.
Tutkimuksissa varmaa syytä lapsettomuuteen ei löytynyt, ja Jenni ja Tuomas aloittivat koeputkihedelmöityshoidot. Jennistä hoitojen aloittaminen tuntui hyvältä, vaikka ne olisivat rankkoja. Toivo luomuraskaudesta oli hiipunut, mutta nyt saatiin uutta toivoa.
Kun koeputkessa hedelmöitetty alkio siirrettiin Jennin kohtuun, alkoivat piinapäivät. Jos alkio pysyisi elossa 14 päivää, raskaustestissä näkyisivät unelmoidut kaksi viivaa.
Lue myös: Tahattomasti lapseton Virpi: ”Mitään en elämältä ole niin halunnut kuin lapsia”
Kaikki muut paitsi minä
Kaveripiirissä raskausuutisia sateli. Jenni laskeskeli, että jos hän nyt tulisi raskaaksi, ehtisikö hän vauvan kanssa jakamaan ystävien pikkulapsivaihetta. Mentäisiinkö yhdessä perheretkille Särkänniemeen. Kun ystävät tulivat raskaaksi salamana häiden jälkeen, Jenni saattoi kommentoida sivullisille sarkastisesti, että kävipäs se äkkiä. Ensimmäisen ajatuksen hän piti itsellään. ”Voi helvetti!”
– En toki ollut lapsille enkä äideille vihainen, mutta mietin, miksi et rakas lapsi tullut minulle. Raskausmahat olivat kuin punainen vaate muistuttamassa, mihin muiden keho pystyi mutta omani ei. Miksi minä en saanut olla äiti, niin kuin kaikki muut?
Suru purkautui salilla
Jenni ei arkaillut treenata, vaikka keho oli välillä hoidoista turvonnut ja joskus piti piikittää kellontarkasti hormonihoitolääkkeitä milloin pukuhuoneessa, milloin avantosaunan vessassa.
– Kotona kökkimällä olisin antanut hoidoille liian suuren vallan. Bodycombatissa kuvittelin vihaisena lyöväni koko raastavaa lapsettomuusasiaa rikki.
Salista tuli Jennin toinen koti. Liikkumalla hän halusi antaa raskaudelle mahdollisimman terveet ja vahvat lähtökohdat. Lääkärit suosittelivat liikuntaa myös siksi, että kunnallisella puolella ei ollut tarjolla henkistä apua lapsettomuuteen.
Kun oikein ahdisti, Jenni lähti Pyynikin mäkisiin maisemiin juoksemaan vakkarilenkkiään.
– Sain olla suruni kanssa yksin tutussa ympäristössä, juosta pettymystä pois kehostani. Joskus jäin kalliolle tai järven rannalle istuskelemaan, ja luonto lohdutti. Raikasta ilmaa oli helppo hengittää, ja levollinen maisema valoi uskoa pärjäämiseen.
Jenni ui, pyöräili, kävi salilla ja harrasti avantouintia. Hän opiskeli jopa personal traineriksi, jotta oppisi arvostamaan kehoaan ja iloitsemaan siitä vieläkin enemmän.
Lue myös: Lapseton adoptioperheessä kasvanut: En tahdo adoptoida itse
Kaivatut kaksi viivaa
Kahden vuoden aikana Jennin kohtuun siirrettiin yli 10 tuore- ja pakastealkiota. Vain yksi eli kaksi viikkoa. Jenni ja Tuomas eivät ikinä unohda onnellista hetkeä, kun he tuijottivat epäuskoisina positiivista raskaustestiä. Jenni varasi ajan äitiysneuvolaan mutta joutui perumaan sen parin päivän kuluttua. Raskaus ei kestänytkään.
Pahin paikka oli, kun toivo vaihtui pettymykseen toiseksi viimeisen alkionsiirron jälkeen. Tuomas ja Jenni olivat Helsingissä teatterimatkalla, ja Jenni itki valtoimenaan läpi hotelliaamiaisen.
Viimeinenkään alkionsiirto ei tuonut toivottua raskautta. Jenni ja Tuomas olivat uuden vuoden aattona 2015 matkalla mökille, ja Jenni poikkesi huoltoasemalla vessassa. Kuukautiset. Kun hän palasi autoon, kyyneleitä ei tullut ja sanatkin olivat aika lailla loppu. Risteilevistä ajatuksista tuli töksähteleviä lauseita.
– Se oli sitten siinä. Me emme saa biologista lasta.
Tuomas nyökkäsi ja totesi olevansa yhtä aikaa pettynyt mutta myös helpottunut. Lapsettomuushoidot päättyisivät nyt. Jenni tunsi samoin.
Mökillä korkattiin illalla skumppa. Tuntui vapauttavalta. Kun hoidot eivät enää määrittäisi arkea, toivo ei enää nousisi ja hiipuisi sitten pois.
Emme ole yksin
Kun toive luomuraskaudesta vielä eli, Jenni ja Tuomas harrastivat tunnollisesti lähes minuutilleen ajoitettua seksiä lääkärin ohjeiden mukaan. Lapsettomuushoidoissa Jenniltä katosi välillä tunne, että hän on fyysisesti haluttava. Vuosien yrittäminen olisi voinut olla varma romantiikan tappaja, mutta Jenni ja Tuomas onnistuivat säilyttämään läheisyydentunteen, pusut ja halit.
Lapsettomille tarkoitetulla Kataja ry:n Rikasta minua! -parisuhdekurssilla he opettelivat näkemään toisissaan vielä enemmän hyvää.
– En ota vain annettuna Tuomaksen vakautta ja empaattisuutta, vaan kerron hyviä asioita usein ääneen.
Kurssin lopuksi pari teki kirjallisen sopimuksen suunnittelemattoman olemisen lisäämisestä. Spontaanisti saatetaan lähteä vaikka sauvakävelemään. Joskus ollaan monta kilometriä hiljaa, toisinaan taas puidaan lapsettomuussurua. Syntyi päätös, että hoitoja ei jatketa kalliisti yksityisellä puolella.
Lapsettomuutta googlaillessaan Jenni löysi Simpukka ry:n keskustelufoorumille, suljettuun Facebook-ryhmään ja osallistui Simpukan paikallisryhmän tapaamiseen.
Lue myös: Monika Fagerholm: Lapsettomuus ei ole tyhjiö
Vanhemmiksi vielä joskus
Jennin ja Tuomaksen lapsitoive on yhä olemassa. Sijaisvanhemmuutta ja adoptiota mietitään. Nyt pitää kuitenkin huilata hetki.
– Olen juuri avannut kehoni vuosiksi toimenpiteille. Adoptioprosessi on henkisesti raskas, sillä se pakottaa avaamaan mielen ja elämänhistorian arvioitavaksi.
Viimeiset puolitoista vuotta ilman hoitoja ja turhia toiveita on ollut ihanaa aikaa, josta Jenni on ottanut kaiken irti. Hän on aloittanut kiipeilyharrastuksen, treenaa monipuolisesti monesti viikossa, nukkuu viikonloppuisin myöhään, matkustelee ja näkee ystäviä, myös tunnin varoitusajalla.
Lue myös: