Tour du Mont Blancin reissurapsa jatkuu – koko saldo 160 km ja 10 000 nousumetriä

Perjantaiaamuna, Alppimentorien järjestämän ja ohjaaman juoksureissumme kolmantena päivänä, heräsin virtaa täynnä. Olin nukkunut ihmeellisen hyvin ja oikeastaan koko reissun ainoat hyvät unet 15 hengen yhteismajoituksessamme. Heräilin yöllä satunnaisesti, kun joku kävi otsalampun valon turvin vessassa, mutta aamulla olin virkeä. Lähdimme Bonattin vuoristomajalta jatkamaan matkaa vatsa täynnä aamupalaa. Etenimme mukavasti juostavia polkuja pitkän tovin alas, jossa yksi lonkkavaivasta kärsinyt porukkamme jäsen lähti bussilla Chamonixiin. Me muut lähdimme jatkamaan matkaa kohti Sveitsin rajaa. Tässä vaiheessa osaa seurueestamme jututti norjalainen mies, joka eteni päiväreissullaan kovaa kyytiä. Välillä ylitimme vuoristopuroja ja välillä menimme muutaman hyvin lyhyen lumipatjan halki. Huomasi, etteivät kaikki ihmiset ole tottuneita lumessa kulkemiseen, sillä itsestä mitättömältä vaikuttanut lumiosio tuntui joistain kulkijoista ylitsepääsemättömän hankalalta. Ohittelimme juostessa rinkka selässä kulkevia matkaa kävellen taittavia TMB:n kiertäjiä. Moni hitaampi kulkija väisti, mikä oli kohteliasta. Poluilla muuten pääsääntö oli se, että ylös tulevia väistetään.

Aamulla seiskan aikaan askel jo kulki ja oli helppo hymyillä. Olimme juuri startanneet. Kuva: Alppimentorit
Olen tottunut hieromaan pakaroita faskiapallolla, mutta hieronta hoitui myös sauvoilla! Kannattaa kokeilla!
Kolmantena aamuna fiilis oli korkealla!

Väistäkää, ultramaratoonareita tulossa

Nousu ylös sujui itseltäni hyvin, vaikka rauhallisesti ja välillä pysähtelin katsomaan maisemia ja syömään karkkia. Norjalaisella tuntui olevan maaottelu käynnissä, sillä paikoin hän painoi ohitsemme aikamoista vauhtia, kun taas me pidimme lyhyemmän tauon ja jatkoimme ennen häntä matkaa. Polku alas päivän toiseen taukopaikkaan oli ihanasti juostavaa. Voin sanoa, että nautin joka askeleesta tuolla noin viiden kilometrin matkalla ja petyin, kun huomasin kaartavani kahvilan pihalle – sillä hetkellä oli tunne, että olisin voinut jatkaa juoksemista vaikka kuinka pitkään. Juoksin ensin kahden seurueemme jäsenen kanssa. Naurattaa vieläkin, kun hyväkuntoisen näköiset, rinkka selässä kulkeneet nuoret miehet väistivät sivulle ja huudahtivat toisilleen ranskaksi, että ultramaratoonareita. Kyllä askel keveni entisestään ja polvi alkoi nousta korkeammalle tuollaisen kohteliaisuuden jälkeen. Eivätkä he kovin väärässä olleet.

Juoksu kulki. Kuva: Alppimentorit.
Karkkitauko!

Toisen tauon jälkeen lähdimme kulkemaan alas laaksoon. Porukkamme jakaantui taas kahtia ja etenin itse porukassa, jonka perässä isä ja teini-ikäinen poika alkoivat juosta rinkat selässä. Seurueemme jäsen innostui kilvoittelemaan heidän kanssaan ja lopulta spurttasi, että oli ennen parivaljakkoa ravintolassa. Menimme syömään kolmannen päivän lounasta ja nautin ehkä kalleimman pasta-annokseni ikinä. Annos oli kooltaan kuin lastenannos ja limun kanssa se maksoi noin 25 euroa. Viikonloppuna kyseisessä paikassa oli tulossa juoksukisat, ja oli hauska nähdä tutun juoksukenkämerkin mainokset maalialueella. Teen itsekin Hoka One Onen kanssa yhteistyötä ja juoksen heidän tossuillaan.

Sveitsissä oli Sveitsin hinnat.

Puutarhatontut helteessä

Matka jatkui kohtuullisen kuivahtanutta joen vartta pitkin ja juoksimme pienen kylän läpi, missä eräällä pihalla oli puutarhatonttuja. Kävimme myöhemmin jäätelöllä ja vessassa pienessä kahvilassa ja lähdimme nousemaan mukavan leppoisaa polkua määränpäänä pieni sveitsiläinen kylä, jossa myös kolmannen illan vuoristomaja sijaitsi tiukan nousun päässä.

Kylässä oli järvi, jossa jokunen meistä pulahti uimaan. Itse kävin kaupassa täydentämässä karkkivarastoja. Yllätyksekseni vika nousu tuntui jyrkältä, mutta jostain tuli yhtäkkiä ihan hirveästi voimaa ja lähdin kipittämään mäkeä ylös ensimmäisen joukossa. Ehkä se johtui siitä, että kolmas päivä oli reissun iisein ja etenimme 38 kilometriä ja vain 1 600 nousumetriä. Tuntui, että nyt kulkee ja olisin voinut jatkaa pidemmälle.

Tonttujen invaasio.
Meillä oli mahtava porukka!
Reissun viimeinen vuoristomaja.

Reissun kolmas maja oli miellyttävä kokemus ja siinä vaiheessa jo ruokakin maistui: söimme soppaa, lihapataa, perunamuusia, porkkanasalaattia, leipää ja sorbettia. Nukuin 4 hengen huoneessa, mutta yö oli taas aikamoista pyörimistä. Suihkut olivat kunnolliset ja pesin suihkusaippualla (!!!) myös juoksusukkani, kompressiosäärystimet ja alustopin, jotka eivät harmikseni aamuksi kuivaneet. Suihkun jälkeen kävin uittamassa jalkojani jääkylmässä vuoristopurossa, teki gutaa! Seuraavana päivänä jouduin laittamaan jalkaan huonoksi havaitsemani lyhyet sukat, jotka eivät pysyneet jalassa, vaan valuivat kenkään, ISO VIRHE! Sukka-asia aiheuttikin sitten viimeisenä päivänä reissun ainoan hermojeni menetyksen, mutta siitä lisää kohta.

Viimeisen päivän huikeat tunnelmat

Lauantaiaamuna lähdimme jälleen alppistartilla takaisin Ranskaan. Herätys oli kello 4, sen jälkeen aamutoimet, kamojen välppäystä ja majalta saamamme eväsleipä ja mehu naamariin. Lähdimme majalta nousemaan otsalamppujen turvin ja aika pian sai vähentää vaatetta, koko reissun ajan ollut helle näytti jatkuvan. Nousimme ensin pienemmässä kivikossa ja sitten isojen murikoiden joukossa, välillä nelivetona. Näin ehkä kauneimman auringonlaskun ikinä. Ylhäällä söimme vähän karkkia ja sitten jatkoimme matkaa alas kohti piirakkapaikkaa, josta olimme kuulleet paljon. Maastosta kertoo jotain se, että noin 10 kilometrin matkan etenemiseen ylös ja alas meni 4 tuntia! Maisemat olivat huikaisevan upeat! Juoksin aina kun pystyin, mutta paikoin lasku oli niin jyrkkää, etteivät omat taitoni riittäneet juoksemiseen, vaan juoksu oli lähinnä hypähtelyä. Ihastelin upeita kukkia, maisemia ja jäätiköitä, jotka siinsivät kaukaisuudessa. Fiilistelin jo aamun toista aamupalaa, eli piirakkaa ja kokista. Olo oli loistava ja aloin jo miettiä sitä, että pian tämä urakka on ohi.

Viimeisenä aamuna starttaamassa klo 5 matkaan.
Otsalamppujen kanssa matkaan. Kuva: Alppimentorit.
Taakse jäi kaunis auringonnousu.
Matkalla kohti huippua.
Siellä on ihmisiä! Tuonne ylös painelimme.
Ylhäällä!
Olipahan kiipeäminen!
Kyllä kelpaa! Kuva: Alppimentorit.
Sitten taas alamäkeä! Kuva: Alppimentorit.
Maistui!

Piirakka maistui ja sen jälkeen seurasi taas pitkä nousu. Saimme tarkkailla, kun ylhäällä olevaan majaan kuljetettiin tavaraa helikopterilla. Majalla täydensimme vesivarastoja, ja lähdimme jatkamaan matkaa, jossa oli nousua ja laskua vuorotellen. Menimme muutaman lumikentän läpi, ja saimme eteemme tulpan, rinkkaselkäisen nuoren naisen, jonka eteneminen lumessa oli todella hidasta. Hänen puolisonsa oli mennyt jo edeltä ja naureskeli ja valokuvasi naista, joka selvästi oli aivan paniikissa. Huutelimme hänelle englanniksi neuvoja ja kannustimme, että hyvin menee. Törmäsimme häneen vielä uudestaan ja hän kiitti henkisestä tuesta. Jos olisin ollut hänen puolisonsa, olisin kyllä käyttäytynyt toisin, esimerkiksi auttanut, en naureskellut. Tulpan takia saavuimme viimeisten joukossa majalle, jossa tuuli niin paljon, että irtohihani ja sukkani, jotka olin kiinnittänyt huonosti reppuuni, lensivät ilmaan. Samalla yritin vaihtaa jalkoihini jo kuivanneet pitkät sukat, koska tunsin, että lyhyet sukat valuivat ja kantapääni olisivat olleet pian auki, jos olisin jatkanut menoa kuin sukatta. Istuin maassa kovassa tuulessa vaatekappaleideni lennellessä ees taas, kun muu porukka odotti minua valokuvaan. Siinä vaiheessa meni hermo ensimmäisen ja ainoan kerran, ja karjahdin, että ottakaa se vitun kuva ilman minua! Kyllä, olen yhä pahoillani tästä ärähdyksestä. No, kuva saatiin otettua ja sen jälkeen seurasi kaksi juostavaa alamäkeä. Olin vieläkin aivan hermo kireällä  siitä, etten ollut saanut vaihtaa sukkia rauhassa ja lähdin tykittämään ensimmäistä mäkeä alas itselleni kovaa vauhtia. Toisen alamäen jälkeen olin jo leppynyt ja sitten menimmekin viimeiselle lounaalle. Hampparia, ranskalaisia, kokista ja vissyä. Nam.

Hyvin sujuu! Kuva: Alppimentorit.
Helikopterikuljetus.
Lippukuva piti saada!
Välillä etenimme lumessa. Kuva: Alppimentorit.
Tämä ei ollut paras hetkeni, mutta näemmä kuvassa naurattaa. Olisin halunnut vaihtaa sukat RAUHASSA. Kuva: Alppimentorit.
Tässä vaiheessa vielä vatutti kuin pientä porsasta. Onneksi tunne meni ohi.

Ei kiitos tikkaille

Lounaan jälkeen täytimme taas vesipulloja ja yksi seurueemme jalkavaivoista kärsinyt jäsen lähti bussilla kohti Chamonixia. Meillä oli edessämme vielä nousu tikkaiden luokse, jonka jälkeen seurasi tasainen pätkä ja lopulta viimeiset 8 kilometriä alamäkirallattelua. Matkalla tikkaille tapasimme komean vuorikauriin. Tikkaat nähdessäni vain tiesin, että minusta ei ole niihin menijäksi. Metalliset tikkaat näyttivätkin haperoilta eikä fiilistäni parantanut se, että niiden vieressä oli satojen metrien pudotus ja jos jäisin kauhusta jumiin tikkaisiin, sieltä ei pääsisi pois kuin helikopterilla. Minulle oli heti selvää, että tikkaisiin en mene, vaikka joutuisin palamaan takaisin ja tunkkaamaan muutaman sata lisänousumetriä. Kaksi muuta teki saman päätöksen, kun muu porukka paineli tikkaisiin sauvat reppuihin taiteltuna. En edes uskaltanut katsoa heidän menoaan, vaan käänsin selän ja lähdin palaamaan alas alppimentori Jannen ja kahden muun porukkamme jäsenen kanssa. Vaikka tuossa vaiheessa vatutti ja turhautti oma raukkamaisuuteni, tiesin, että se oli ainoa oikea ratkaisu. Jannekin totesi, että jokainen meistä teki oikean päätöksen, ja että pelko on se, joka pitää meitä hengissä. Muu porukka pääsi perille, osa tutisevin jaloin, osa tuosta noin vain, ja jälkikäteen he ihmettelivät, miten isot rinkat selässä kulkeneet aasialaisturistit tai reunamilla hypähdelleet lapset olivat selvinneet tikaskohdasta. Huh. Ei kiitos. Kun matkasimme alas ja lähdimme nousemaan ylös, tunnelma oli aika ankea. Harmitti, että hienon reissun tuntemuksia laimensi nyt tuollainen asia, tikkaat, joihin en uskaltanut mennä. Fiilis palasi kuitenkin onneksi ennalleen, kun nousimme laskettelumäkeä ylös ja näimme kuinka suuri osa tikasporukasta jo odotti meitä ja osa oli saapumassa paikalle. Jäljellä oli enää 8 kilometriä Chamonixin kirkolle, ja lähdimme juoksemaan alas kukin omaa tahtiaan.

Tikkaat eivät olleet minun juttuni.

8 kilometriä perille

Viimeiset 8 kilometriä etenin puolisoni mösjöön kanssa, joka kertoi hurjasta tikaskokemuksestaan. Oli mahtavaa, että saimme päättää reissun yhdessä, olimmehan matkaan yhdessä lähteneetkin. Pitkin matkaa olimme juosseet usein eri porukoissa, itse usein hitaammassa ryhmässä kuin puolisoni. En voinut uskoa, että matkaa Chamonixiin olisi enää muutamia kilometrejä. Kaikki juostavat pätkät juoksimme, enkä jaksanut enää täyttää edes vesipulloja. Oli olo, että haluan perille pois metsästä. Kun sitten saavuimme kirkolle, kirkon kellot soivat juuri kovaan ääneen. Ihan kuin koko universumi olisi halunnut onnitella juuri minua! Rappusilla oli jo muutama paikalle ehtinyt ryhmäläisemme ja jokunen oli käynyt jo kaupassakin. Aikomus oli ollut, että odottaisimme koko porukan kasaan, mutta se hieman epäonnistui. Osa lähti hotelliin, osa bisselle, osa ruokakauppaan ja muutama tuli omaa tahtiaan kirkolle.

Kirkolla! Naurattaa tuo sinipaitainen ylimääräinen tyyppi, joka iloitsi kanssamme!

Hotellihuoneessa sitten kamat järjestykseen ja suihkuun. Oli ihana päästä haisulijuoksurepusta ja juoksuvaatteista eroon. Neljän päivän hikinen urakka oli ohi, ja jalat toimivat hyvin, kun lähdimme illalla pitsalle kukin porukassaan. Olin niin onnellinen siitä, että olin selviytynyt matkasta hyvävointisena ja ehjänä, en ollut kärsinyt vammoista, vatsavaivoista enkä motivaation puutteesta. Muutama kyynel tuli vuodatettua kirkon rappusilla, mutta eihän tuota matkaa oikein vieläkään tajua.

Neljän päivän aikana en miettinyt mitään omia asioitani. Eteneminen maastonkin takia vaati usein kaiken keskittymisen. Koska netti ja kännykkä toimivat miten sattui, ei tullut juuri sometettua enkä tiennyt ulkomaailmasta oikein mitään. Se tuntui mahtavalta. Parasta kaikesta oli ehkä se, että pään sai nollattua ihan täysin. Toisaalta keskittyminen oli välillä niin tiukkaa, että en ehtinyt nauttia maisemista. Kuvista olen katsellut, että tällaisestakin paikasta mentiin, kas vain.

Se on varmaa, kuten sanoin reissun ekassa postauksessa, että aion palata Alpeille. En tiedä, palaanko ensi kesänä tuolle samalle rundille vai jonnekin muualle lähettyville. Houkuttaisi kokea tuo kaikki uudestaan, ja uskon, että se tunne ei katoa, vaan vahvistuu ajan kanssa.

Kiitos, että jaksoit lukea! Reissun ekan postauksen voit lukea tämän postauksen alta.

Jenny

INSTAGRAMISSA

FACEBOOKISSA

P.s. Sydän tuohon alas on tullut jäädäkseen. Saa painaa, kiitos <3

Tein sen – TMB on plakkarissa

Mitä mukaan TMB:lle – kamat kulkevat 10 litran juoksurepussa