Tour du Mont Blanc – reissun 2 ekaa päivää eli 79 kilsaa ja 5 350 nousumetriä

Muutaman päivän olen ehtinyt sulattelemaan Alppireissuamme ja nyt haluan alkaa purkaa retkeämme kirjoituksiksi, ihan siksikin, etten unohda, missä mentiin, miltä siellä näytti ja ennen kaikkea miltä matkanteko tuntui. Tässä tulee rapsaa: Tour du Mont Blanc – reissun 2 ekaa päivää eli 79 kilsaa ja 5 350 nousumetriä.

Ensimmäisenä varsinaisena alppipäivänä starttasimme ensin Chamonixista bussilla Les Houchesiin, josta lähdimme suoraan kapuamaan ensimmäistä pitkää nousua. Vihreää metsää, vehreää laaksoa ja valkoisena siintäviä vuorenhuippuja. Paljon erilaisia, ryhmissä lenteleviä värikkäitä perhosia, monenmoisia niittykukkia, turisteja ympäri maailmaa, joita Ranskan puolella toki tervehdittiin Bon jourilla.

Janne alppimentori näyttää suuntaa.
Maasto koko 4 päivän aikana oli hyvin monipuolinen.
Tämä oli hyvin, hyvin helposta päästä. Välillä kivikoissa edettiin nelivedolla.
Mösjöö riippusillalla.

Ensimmäisenä päivänä pääsimme myös maistamaan juurakkoisempia polkuja ja kipuamaan kivikkoisempia reittejä. Aloin aika alussa matkaa ymmärtää, miksi ihmeessä Nuuksiossa emme olleet vain keskittyneet polkuihin tai metsässä tunkkaamiseen, vaan olimme valinneet aina niitä haastavampia kivikasoja, joissa sai sauvoilla lykkimisen sijaan edetä nelivetona. Niin teimme paikoin nytkin neljän päivän reissumme aikana, kun hieman varioiden ja nimenomaan sinne vaativampaan suuntaan varioiden lähdimme kiertämään Mont Blancia. Ensimmäisenä päivänä ylitimme myös vuoristokosken yli kulkevan riippusillan, ja vähän väliä pitkin reittiä jossain pauhasi iso tai pieni vuoristopuro.

Haparoivaa alamäkirallattelua

Suurin osa vuoristopuroista oli kiviltä ylitettäviä, ja lisäksi sauvoista oli niissä iso apu. Muutaman kerran pääsi kenkä kastumaan, mutta se ei paljon helteisellä neljän päivän vaelluksellamme haitannut. Reissun tarkoituksena oli tunkata (eli kävellä sauvojen kanssa) ylämäet ja juosta alamäet.

Osa poluista oli itselleni turhan teknisiä, ja välillä alamäkijuoksu meni kävelyksi tai ainakin hassuksi hypähtelyksi, mutta myös itselleni helppoja juostavia pätkiä oli neljän päivän aikana runsaasti. Tasaiset osuudet kävelimme, jos lounas painoi vatsassa, mutta muuten niitäkin tuli juostua.

Hyvää ulkoilua liikkuminen oli kaikin puolin. Suurin osa nousuista oli melko hengästyttäviä ihan vain kävellenkin ja iltaa kohden nousuissa joutui huilailemaan yhä enemmän. Silti yllätyin siitä, miten hyvin koivet jaksoivat pitkiä päiviä! Ja aamulla taas.

Lehmiä oli pitkin reittiä. Tämän ohitse kipitin.
Ekan päivän lounaani. Liian köykäinen, mutta ainoa, mikä maistui.
Kaunista oli ja vaihtelevaa maastoa.
Hellettä piisasi koko reissun. Tässä ennen sadetta, raekuuroa ja ukkosen jylinää. Kuva: Alppimentorit
Kuva: Alppimentorit

Alppikaste niskaan ensimmäisenä iltana

Ensimmäisen päivän päätteeksi saavuimme askeettiselle Refuge de la Croix du Bonhomme-vuoristomajalle noin 2 500 metrin korkeuteen. Koko päivän saldoksi tuli 2 800+ nousumetriä ja jos nyt oikein muistan, tämä päivä sisälsi oikeastaan vähiten juoksua, mitä tuli runsaammin kolmena seuraavana päivänä.

Ensimmäisen päivän ensimmäisessä nousussa maisemat olivat vehreät ja maasto pitkälti leveähköä hiekka- ja sorateitä. Kuvista katsoin, että olemme menneet myös lumikentän poikki, mutta pakko sanoa, ettei siitä itselläni ole muistikuvaa. Aamun ensimmäiselle kokikselle saimme juosta itselleni melko jyrkähköä polkua pitkin lehmien patsastellessa ihan polun vieressä. Lounaalle juoksimme alas mutkittelevaa hiekkatietä pienen kylän läpi. Saattaa olla, että joissain kohdin muisti tekee tepposet, vaikka olen pyrkinyt käymään reittiä läpi mielikuvissani nyt koto-Suomessa.

Le Whymper -hotellissa Chamonixissa olin syönyt ihan kunnollisen aamupalan, mutta sen jälkeen syömiset menivät parin päivän ajan vähän pipariksi. Ensimmäisellä lounaalla ei maistunut kuin mozzarellasalaatti, mikä oli aivan liian kevyt energian kulutukseen nähden. Jo ekana päivänä hellettä piisasi, hiki virtasi, vettä sai juoda koko ajan. Vesipullojen täyttöpisteitä oli matkan varrella sopivin väliajoin, repun lötköpulloissa kannoin litraa vettä mukana. Suolaa ja Blokseja kului, samoin kokista, sipsejä ja snickersiä. Ruokavarastoja täydensimme parina päivän kaupassa ja pysähdyimme välillä jäätelölle. Ensimmäisinä kahtena päivänä vesi jäi muutamiin otteisiin hölskymään ikävästi vatsassa, mutta suola korjasi tämän asian ja neste alkoi imeytyä.

Ensimmäisenä iltana noin tunnin matkan päässä illan majapaikasta vastaan tuli kolme aasialaisturistia, jotka olivat pukeutumassa pitkähihaisiin sadevaatteisiin. Siinä vaiheessa kun aurinko porottaa, ja itse painaa ihan hiessä t-paidassa ja sortseissa, ei mieleen edes tullut alkaa kaivaa esiin sadevaatteita. Mutta niin pääsi alppikaste yllättämään ja kova sade- ja raekuuro kastelemaan komean ukkosenjylinän siivittämänä. Olisi ollut hauska tietää, kuinka paljon lämpötila hetkessä laski. Vaikka teki mieli jähmettyä paikalleen, vaihtoehtoja oli kaksi: joko lähteä painelemaan kohti vuoristomajaa kauheaa vauhtia tai ottaa tukikohdaksi pieni mökki, joka sattui olemaan juuri nousun loppupuolella. Itsehän olin nimittäin pakannut sadevaatteeni reppuuni alimmaiseksi (!!!), ja jos olisin alkanut niitä kaivamaan ulkona, olisivat kaikki kamani olleet pitkin märkiä kaatosateisia pientareita. Mökki oli siis uskomaton pelastus ja sain ylleni tuulitakin, sadetakin ja sadehousut sekä Buffin ilman, että olisi kastunut enemmän tai mahdollisesti ehtinyt paleltua. Hanskat olivat jääneet matkasta, ja sauvat tuntuivat käsissä jääkalikoilta. Maasto oli sateen ja raekuuron jälkeen muuttunut mutaiseksi ja liukkaaksi, enkä voinut olla kiittämättä Hoka One Onen Speedgoat-kenkien Vibram-pohjaa. Mökiltä lähdin viimeisten joukossa taivaltamaan kohti ensimmäisen päivän vuoristomajaa, ja kun sinne pääsin, ensimmäinen reaktio oli itkuun purskahtaminen. Pitkä päivä tuntui jaloissa ja myrsky lisäsi dramatiikkaa. Päässä pyöri vain ajatus, että mitähän v*ttua mä täällä teen. Miten selviän seuraavista päivistä? Yksi tekstiviesti kotiin ja siskoltani saamani ”no etkö sä halunnut vähän lähteäkin mukavuusalueen ulkopuolelle -viesti” sai taas ajatukset myönteiseksi.

Mökki pelasti. Tässä juuri ennen matkan jatkumista: ihan jäässä. Kuva: Alppimentorit
Siellä maja näkyy jo! Kuva: Alppimentorit
Tässä olo ei ollut kaksinen. Itketti ja epäilytti, mihin olin itseni oikein saanut. Mutta sade on lakannut! Pyyhe kaulassa lämmittämässä, koska suihkuun ei päässyt!
Omat tossut jätetään eteiseen, majalta saa lainakengät. Tässä mösjöön ja ryhmän toisen miehen kenkämuotia ekalta illalta!

Alppistartilla Italiaan

Majalla eivät suihkut toimineet ja se oli muutenkin karuin koko reissumme majapaikoista. Majoituimme neljän hengen huoneisiin ja iltaruoan jälkeen menin samantien nukkumaan, mikä ensimmäisenä yönä oli ylikierroksilla pyöriskelyä sängyssä. Ennen ruokaa eli soppaa, lihakastiketta ja juustopolentaa, olimme saaneet ihastella upeaa maisemaa ja sateenkaarta. Jokainen ripusteli vaatteitaan sinne tänne siinä toivossa, että ne ehtisivät kuivua aamuksi. Onneksi olin pakannut majavaatteet, makuupussin ja kaiken muun minigrip-pusseihin, joten repun sisältö oli säilynyt kuivana. Olisi ollut aika karua nukkua märässä silkkimakuupussissa. En saanut ruokaa oikein alas ja seuraavan aamun aamupala oli ankea: veteen liotettuja kaurahiutaleita, leipää ja kahvia. Herätys oli ollut jo neljältä ja aamupalan ja hampaiden pesun jälkeen välppäsimme tavaroita ja matkaan starttasimme otsalamppujen turvin kello viideltä.

Toisen päivän ensimmäinen tiukka nousu vielä sujui, kun lähdimme matkaan otsalamppujen kanssa alppistartilla Italiaan. Päivän toinen nousu sen sijaan sai minut toistamiseen epäilemään, olinko oikeassa paikassa. Nimittäin hengittäminen kävi vaikeaksi ja lopulta hengitys sujui todella pinnallisesti ja nopeasti. Minä, eräs toinen ryhmäläisemme ja alppimentorimme Janne saavuimme korkeuksiin ties kuinka monta minuuttia muiden perässä. Pelkäsin jo, ettei korkea ilmasto vain sovi minulle, mutta loppumatkasta ongelmia ei enää ollut hengittämisen kanssa eikä korkealla oleminen tuntunut yhtään pahalta tai oikeastaan miltään. Luulen, että olin aamupäivän tokassa nousussa vain niin kovassa energiavajeessa puhumattakaan siitä, että takana oli huonosti nukuttu yö, että eteneminen siksi tuntui raskaalta ja hengittäminen normaalisti lähes mahdottomalta.

Alppistartilla Italiaan! Kuva: Alppimentorit
Alamäkirallattelua! Kuva: Alppimentorit
Päivä on valjennut!
Kyllä, meillä on mösjöön kanssa samanlaiset sadekamat.

Kovat jätkät syö, vaikka oksettaa

Ylhäältä lähdimme rallattelemaan alas pitkin lumisia rinteitä. Tämäkin oli ihan tuttua Solvallan lumisilta rinteiltä. En ole mikään lumijuoksun ystävä ja pari kertaa kaaduinkin pehvalleni, mutta alas tultiin ehjänä. Pian oli päivän toisen aamupalan aika, ja kokiksen lisäksi jouduin pakottamaan itseni syömään vaaleaa höttöleipää kinkulla ja juustolla. Pidin mielessäni Jannelta kuulemani Veikka Gustafssonin lauseen, että Kovat jätkät syö, vaikka oksettaa.

Noiden kahden huonon ruokapäivän jälkeen syöminen alkoi sujua rutiinilla, teki mieli syödä tai ei. Mutta onnekseni ruoka alkoi myös maistua ja kun saavuimme kolmantena iltana viimeiselle vuoristomajalle, nälkä ja ruokahalu olivat ihan loputtomat.

Toisen aamiaisen jälkeen kuljimme pätkän suoraa tietä. Päivä sisälsi myös ihania, helposti juostavia sileitä polkuja. Oli mahtava olla Italiassa, ja pysähdyimme syömään pastaa pieneen ravintolaan. Vettä täydensimme aina vesipisteistä, joita viimeistä päivää lukuunottamatta oli tiuhassa. Viimeisenä päivänä vettä tuli otettua suoraan vuoristopuroista. Lounaspaikasta suuntasimme asvalttia pitkin kylän toiseen päähän, josta alkoi kuiva ja tunkkainen hellenousu. Kiemura polku tuntui loputtomalta, mutta niin vain pääsimme perille viimeiseen taukopaikkaan. Sieltä oli noin 8 kilometrin matka seuraavan yön majalle. Polut olivat pääosin sileitä ja juostavia. Aurinko paistoi ja elämä tuntui ihanalta. Kunnes vihdoin saimme vuoristomajan näkyviin. Ei vitsi, en jaksaisi nousta enää metriäkään. Maja sijaitsi lyhyen, mutta tiukan nousun yläpäässä ja tuon viimeisen nousun aikana jouduin pysähtymään kolme kertaa ottamaan lepoa. Jos ylhäällä ei olisi ollut vanhempaa miestä huitomassa minulle ja näyttämässä peukkua, olisin saattanut kellahtaa polun viereen sikiöasentoon ja nukkua yöni siinä! Eli iso grazie herralle. Majan suihkut toimivat, mutta me hitaammin paikalle saapunut ryhmä emme ehtineet suihkuun ennen illallista: salaattia, keittoa, lihapullia, perunamuusia ja jälkkäriä. Syöminen sujui tokan päivän iltana yhä hitaasti, mutta sain kaiken alas kohtuullisella ruokahalulla. Ja vatsakin oli toiminut parin päivän ajan, ei liian hyvin, vaan normaalisti. Olin pakannut mukaan ripulilääkkeitä, mutta niitä en tarvinnut koko reissun aikana. Mahtavaa!

Ruoan jälkeen menin suihkuun, jonne joku oli jättänyt pienen sampoopullon. Lämmintä vettä riitti juuri siksi aikaa, että sain hiuksetkin pestyä. Olo tupavaatteissa vatsa täynnä ja suihkunraikkaana oli aika mahtava. Sinä yönä nukuin reissun ainoat kunnolliset yöunet, vaikka majoituimme 15 hengen huoneessa.

Kuva: Alppimentorit

Kuvat tokan päivän satoa. Kuva: Alppimentorit
Vuoristomajalla tokana iltana.

Ongelmat menivät ohi

Toisen päivän iltana olin täynnä innostusta. Hengitysvaikeudet, nesteen imeytymisongelmat ja syömättömyyspulmat olivat  väistyneet ja takana oli jo 79 kilometriä ja yli 5 000 nousumetriä. Alkoi tuntua siltä, että olen oikeassa paikassa ja tulen vetämään reissun kunnialla läpi, ehjänä ja hyvävoimaisena. En enää hetkeäkään miettinyt, ettei minun olisi pitänyt olla ryhmässämme mukana, eikä minua haitannut se, että etenin hitaammassa porukassa, joskus jopa pätkiä yksin. Kun kotiinpalattuani viestittelin erään alppikonkarin kanssa, totesin hänelle, että otin semi-iisisti omassa vauhdissa. Hän totesi siihen, että on käyttänyt samaa taktiikkaa ryhmäretkillä eli oma vauhti paras vauhti. Sen vain tietää, mikä itselle sopii.

Missään vaiheessa en ajatellut, että keskeyttäisin. Missään vaiheessa mikään negatiivinen ajatus ei päässyt niin ylivoimaisesti mieleen jos nyt ei tuota ekan illan itkuun purskahtamista ja ahdistunutta tekstiviestiä Suomeen ota lukuun. Ajattelin aina ystäväni Heidin sanoja, kun tuntui, ettei jalka nouse: silloin kun luulee, ettei jaksa enää, jaksaa vielä vaikka kuinka. Silloin on vielä 70 prosenttia voimista jäljellä. Kolmannen päivän aamuna vain tiesin, että tässä käy hyvin. Tiesin, että tulen palaamaan perille ehjänä ja terveenä, en jalka murtuneena, kuten vuoden takaiselta ultralta. Ajatus siitä, että pitkät matkat ovat oma juttuni, vahvistui. En miettinyt, että minun pitäisi olla nopeampi, vahvempi, parempi polkujuoksija tai mitä tahansa. Tiesin, että minä riitän tälle matkalle juuri sellaisena kuin olen. Ja nyt tiedän, että HALUAN ALPEILLE UUDESTAAN!

Reissurapsa jatkuu! Kerron pian lisää kahdesta seuraavasta päivästä ja saapumisesta Chamonixiin 160 kilometrin ja 10 000 nousumetrin jälkeen!

Ihanaa perjantaita!

Jenny

INSTAGRAMISSA

FACEBOOKISSA

P.s. Sydän tuohon alas on tullut jäädäkseen. Saa painaa, kiitos <3

Tein sen – TMB on plakkarissa

Mitä mukaan TMB:lle – kamat kulkevat 10 litran juoksurepussa