Voittajafiilis!

Olipahan hiihto – kylmiltään Vasaloppetin Stafettvasan-hiihtokisaan

Tuli tehtyä talven ensimmäinen ja viimeinen hiihtolenkki samalla kertaa Vasaloppetin viestikisassa Stafettvasanissa. Toki vakaa tarkoitukseni oli ollut palauttaa pertsaa mieleeni ennen tapahtumaa, heti kun olin saanut sukset ostettua, mutta ensin työkiireet estivät hiihtämään lähtemisen ja sitten olinkin pari viikkoa flunssassa. Vaikka tänä aamuna maa oli taas valkoisena, lunta oli sairastelun jälkeen täällä kotikulmilla vähän, enkä vain sitten saanut aikaiseksi lähteä Paloheinään sivakoimaan. Vaikka olin heikoin lenkki, osuuteni hiihdosta meni kuitenkin kohtuullisesti. Ensi talvena on tarkoitus ottaa hiihto haltuun, onhan se hyvää koko kehon treeniä, ja saa olla ulkona luonnon helmassa. Ja olenhan minä hiihtänyt paljonkin, mutta lapsena ja nuorena noin 17-vuotiaaksi. Sen jälkeen olen ollut suksilla kerran 2012, en meinaa edes kehtaa tunnustaa.

Vuokrapakulla Taalainmaalle

Vasaloppetiin lähdin viiden työkaverin kanssa, joista Lasse oli järjestänyt ja organisoinut upeasti koko reissun. Lensimme torstaiaamuna Tukholmaan, jossa meitä odotti vuokrapaku. Terminaalista oli muuten monta kertaa tunnissa liikennöivä bussikuljetus beta-alueelle, jossa autovuokraamot sijaitsevat, joten siirtyminen suksipussienkin kanssa vuokraamoon oli todella helppoa. Paperiasioiden jälkeen ei muuta kuin auto alle ja kohti Taalainmaata. Kollega oli vuokrannut vajaan parin tunnin ajomatkan päässä Sälenistä, kisan lähtöpaikasta, kahdeksi yöksi Airbnb-majoituksen sangen idyllisestä, vanhasta talosta. Matkalla kämpille pysähdyimme Gävlessä huoltoasemalla lounaalle ja ennen majapaikkaamme asettumista kävimme ruokakaupassa. Kaksi porukastamme lähtivät vielä iltapimeällä ajamaan kisaexpoon Moraan hakemaan kisanumeroita ja hiihtoasujamme, me muut jäimme kämpille chillaamaan ja syömään pastaa. Onneksi sain nukuttua ensimmäisenä yönä sangen hyvin, sillä herätys oli jo aamuviideltä ja varttia vaille kuusi starttasimme kohti Säleniä, josta kisa alkoi.

Majapaikkamme Karisgården. 
Reissupäivinä ruokailut eivät pysy aina ihan linjassa arjen kanssa. Alkupalaksi puoli pussia juustonaksuja. 
Päivin kokkaama iltaruoka, superherkkua. 

Aikainen startti Sälenistä

Jätimme kaksi kollegaa Säleniin, joista toinen siis oli starttaamassa kisaa ja toinen siirtyi bussikuljetuksella ensimmäiseen vaihtopisteeseen. Me muut lähdimme ajelemaan kisan toiseksi viimeiseen starttiin Oxbergiin. Aamu oli kylmä ja pakkasta oli joitain asteita, ei käynyt kateeksi matkaan lähteviä hiihtäjiä. Oxbergissä oli onneksi lämmitetty iso tila puupenkkeineen ja pöytineen omaa lähtöä odotteleville kisaajille, ja hengasin siellä kuusi tuntia. Päivä tuntui vähän pitkältä ja tuossa viimeisessä startissa huonointa oli ehdottomasti loputtomalta tuntuva odottelu, parasta maaliin tulo. Mutta aina voisi olla huonommin, ja jos omaa vuoroa olisi  joutunut odottamaan ulkona, olisi se ollut ihan painajaista. Viime vuonna kisapäivänä oli ollut asteita yli 20, joten nyt sää suosi, aurinko paistoi ja mittari näytti nollaa sen molemmilta puolilta.

Bajamajoja oli joka paikassa riittävästi ja moniin juoksukisoihin verrattuna niissä oli myös paperia ja käsienpuhdistusmahdollisuus, luksukasta. Oxbergissa oli myös kiska, josta sai swishaamalla ostettua pientä syötävää ja juotavaa. Meillä suomalaisillahan ei ollut swishin käyttömahdollisuutta, mutta jossain vaiheessa kiskaan saapui kassakone, joka tosin ei kelpuuttanut minun korttiani ja lakkasi myöhemmin toimimasta kokonaan. Onneksi kollegat pelastivat ja ostivat minulle esimerkiksi vettä, muuten olin omien, aamulla tekemieni liian vähäisten eväiden eli ison sämpylän ja parin banaanin varassa.

Iiro ja Sari ennen starttia.
Kaisa ja Iiro. Päivistä ja Lassesta ei ole kuvia, harmin paikka!

Seonnut sovellus aiheutti järkytyksen

Lasse heräsi torstaiaamuun kuumeisena, joten kollegani Päivi joutui, tai siis anteeksi sai, hiihtää kaksi osuutta. Päivin ja ruotsalaisten joukkueessa nelosetapin hiihtäneen Kaisan kanssa vietimmekin aikaa Oxbergissa, kunnes molempien oli siirryttävä bussilla omille lähtöpaikoilleen. Ensimmäisen etapin hiihtänyt Iiro ehti Oxbergiin ennen lähtöäni ja sain häneltä vielä mandariinin, pari suklaapalaa ja kourallisen pähkinöitä. Kollegojen etenemistä seurasin Vasaloppet-appista, joka ilmoitti aina, kun joukkueemme jäsen oli saapumassa maaliin tai oli maalissa. Minun oli siirryttävä Oxbergista omaan lähtöpaikkaani Hökbergiin bussilla, ja matka vei noin 20 minuuttia. Olinkin tarkkaan laskenut, milloin oli lähdettävä lämpimästä kopista kohti bussia. Sainkin slaagin, kun sovellus yhtäkkiä ilmoitti, että Päivi oli lähestymässä Hökbergiä, jossa oma starttini oli, kun istuin vielä kopissa Oxbergissa. Aika pian kuitenkin selvisi, että sovellus oli mennyt sekaisin, eikä Päivi ollut siis hiihtänyt ensimmäistä 14 kilometrin etappiaan 70 kilometrin tuntivauhtia! Järkytyksestä toivuttuani lähdin kuitenkin pikaisesti omalle bussilleni. Hökbergissä hengailin reilun puoli tuntia odotellessani kahden etapin hiihtäjää saapuvaksi. Koska oma lähtöni oli siis klo 9 lähdön viimeiselle etapille, alkoi väki pikkuhiljaa vähetä Hökbergistä, eikä vaihtoalueella ollut tungosta alun vessajonoa lukuun ottamatta. Vaihtoalueelle pääsi, kun reaaliajassa ollut ruutu ilmoitti oman joukkueen jäsenen lähestymisestä maalialueelle. Appi ei toiminut vieläkään, joten en ollut voinut seurata siitä Päivin etenemistä. Onneksi kuitenkin ruutu näytti faktan oikein ja pian sain mennä lähtöalueelle kiinnittämään sukset jalkaan. Tässä vaiheessa otin kevytuntsikan pois päältäni, olin aika jäässä ja laitoin takin juoksureppuuni, josta totta kai katkesi hihna. Maaliin saapunut Päivi otti ystävällisesti reppuni mukaansa ja kuljetti sen maaliin.

Koppi oli askeettinen, mutta lämmin.

Ensimmäiset mäet auraten ja pehvalla alas

Oma 19 kilometrin osuuteni alkoi loivalla ylämäellä, jota seurasi muutama minun silmiini ei niin loiva, mutta lyhyt mäki. Tiesin, että oma osuuteni oli kohtalaisen tasainen, mutta ensimmäiset mäet nähtyäni jäädyin täysin, varsinkin, kun kaksi edempänä hiihtänyttä kaatuivat kumpainenkin, mikä dominoefekti. Ensimmäisen mäen aurasin alas latujen vieressä, mutta silti sukset luistivat turhan vauhdikkaasti. Toisen mäen päätin myös vetää latujen vierestä, mikä oli virhe. Itseluottamukseni mäenlaskijana meni, kun alhaalla oli taas kaksi hiihtäjää pitkin poikin mukkelis makkelis ja toinen hapuili puolen metrin päähän lentäneitä silmälasejaan hämmentyneen näköisenä. Kaaduin itsekin ja laahasin mäen takapuolellani alas, en edes yrittänyt nousta ylös, vaan annoin mennä pehvamäkeä. Siinä vaiheessa mietin, että heeeeelvetin hyvin meneeeeeee, kun ensimmäinen (ja onneksi viimeinen) kaatumiseni tapahtui jo ennen kuin olin hiihtänyt kilometriäkään.

Pikkuhiljaa hiihtäminen alkoi kuitenkin sujua ja se tosiaan tuli jostain selkäytimestä. Lakkasin myös pelkäämästä mäkiä ja annoin mennä, tosin rukoilin alas viipottaessani, että rakas maailmankaikkeus, anna minun pysyä pystyssä! Korvissani kuulin Päivin ääneen, joka muistutti minua muna-asennosta mäen laskussa. Jännitin kroppaa ja ei muuta kuin alas, hienosti sujui. Yhdessä vaiheessa oli todella kuumottava momentti, kun latu oli alkupäästään mennyt ihan mössöksi ja muuttui laduksi vasta mäen puolivälissä, jossa vauhti oli jo kova. Ajattelin mielessäni, että jos osun latu-uriin suksillani vauhdissa, mikään ei ole kohdallani mahdotonta! Nappiin meni! En enää onneksi kaatunut kertaakaan tuon ensimmäisen pehvalla lasketun mäen jälkeen, joka olisi varmasti ollut kovaa kamaa Youtubessa.

Hökbergin vaihtoalueella.
Tuota taulua kyttäsin silmä kovana.

Kuumaa vettä ja mustikkakeittoa

Matkalla oli muutama huoltopiste, joissa hörppäsin tilkan (kuumaa!) vettä ja mustikkasoppaa. Olo oli helpottunut, kun huomasin, että ensimmäisen 10 kilometriä olin tullut vajaassa tunnissa. Loppumatka sujuikin paremmin kaikin puolin. Vastaan hiihti välillä ilmeisesti hiihtolenkillä olleita ruotsalaisia ja jokunen ohikin, kaikki hymyilivät ystävällisesti tai kannustivat.

Itseluottamus kasvoi, kun viimeisellä 9 kilometrillä ohitin 9 hiihtäjää. Yhden ruotsalaismiehen kanssa ohittelimme toisiamme viimeisen vuorotellen ja maaliin saavuimmekin peräkanaa toisiamme onnitellen. Myös eräs huomattavasti iäkkäämpi mies hiihti pitkän pätkän kanssani, välillä meni ohi, välillä minä menin ohi. Vauhti ei varsinaisesti päätä huimannut, mutta eteneminen oli hyvinkin tasaista.

Itkien maaliin

Muutama kilometri ennen maalia alkoi iskeä helpotus, että kas, ihan hyvinhän tämä meni. Näin ensin Moran kirkon tornin ja muutenkin alkoi näyttää siltä, että saavumme pian tuohon pieneen kaupunkiin. Vielä pikku hiihto leirintäalueen läpi ja sitten olikin enää 500 metriä jäljellä, sitten 200 metriä jäljellä. Maalisuoralla nauratti, mutta kun todella ylitin maalin ja näin kollegani, purskahdin itkuun, niin helpottunut olin. 19 kilometrin matka vei aikaa 1:53. Olin erittäin tyytyväinen, sillä olin arvioinut ajakseni 2,5 tuntia, minkä alitin kevyesti. Fyysisesti olisin jaksanut vielä pidempään, mutta kohtuullisen huonolla tekniikalla hiihtely ei välttämättä sinällään ollut mikään kovin loistelias elämys, vaikka matkan varrella olin pyrkinyt myös ihailemaan kaunista auringonlaskua ja taalainmaan rehevää metsämaisemaa.

Kollegat odottelivat maalissa, jossa koko joukkueen mitalit, 5 kappaletta, ripustettiin kaulaani. Bling bling! Aikaa urakkaan meillä meni noin 8,5 tuntia, mutta tuon zippisekoilun takia jäimme ilman virallista tulosta. Ei muuta kuin sukset irti jaloista ja siirryimme expo-alueen buffaan syömään. Kyllä maistui kunnon ruoka hikisen urakan jälkeen. Oli ihana saada lämmintä päälle ja lähteä pakulla takaisin kämpille suihkuun. Loppuilta meni sängyllä makoillessa, olin aivan jäässä koko illan ja seuraavana yönä uni oli hieman katkonaista.

Voittajafiilis!
Onnellinen. Meni yli odotusten.

90 kilometriä juosten

Viime syksynä, jo kauan ennen kuin edes tiesin osallistuvani Vasaloppetin Stafettvasaniin, ostin itselleni ja puolisolleni mösjöölle paikan Ultravasan 90 -kisaan, jossa tuo koko 90 kilometrin matka juostaan. Aikaa urakkaan on 15 tuntia. 60 kilometriä reitistä on metsäteitä, 6 kilometriä soratietä, 18 kilometriä polkuja ja 6 kilometriä asvalttia. Nousua matkalla kertyy 867 metriä.

Nyt UV90-kisaan valmistautuminen ei enää jännitä, koska tiedän, kuinka Tukholmasta pääsee Säleniin. Majapaikka kannattaa ehdottomasti hankkia Sälenistä, sillä kisojen bussikuljetus on toimiva ja koska UV:lle lähteminen tapahtuu kello viideltä aamulla, ei matkustamiseen vain ennen starttia ole aikaa. Kisan jälkeen voi sitten istua bussissa tuon matkan Morasta Säleniin ja lepuuttaa koipiaan.

Mutta olipahan reissu! Ensimmäisenä maalissa mietin, että ihanaa, nyt ei tarvitse enää hiihtää ikinä, jos ei halua, mutta noin viiden minuutin päästä aloin miettiä, että ensi talvi 2020 olkoon se, kun otan tuon hiihtohomman haltuun!

Iso kiitos vielä mahtaville kollegoille seurasta ja reissun järjestämisestä, sekä toki kiitos työpaikalleni siitä, että ihmisiä kannustetaan liikkumaan mahdollistamalla tällaisia retkiä.

Olisi hauska kuulla kokemuksiasi hiihtokisoista! Saa kertoa!

Jenny

P.s. SYDÄN tuossa alla on tullut jäädäkseen! Saa painaa!

INSTAGRAM

FACEBOOK

Lue myös:

Minulla on kulmakarvat!