Kaikkea voi tehdä, mutta ei samaan aikaan

Kukkuu, ilo alkaa palata!

Tajusin vasta nyt, että miksi viime kuukaudet ovat olleet vähän ankeat ja ilo oli kadonnut. No huh, tulipa taas tehtyä vaikka mitä viime syksyn ja alkutalven aikana, vähempikin olisi riittänyt. Kirjoitin Uuteen nousuun -kirjan, kävin päivätöissä, treenasin paljon, hoidin perheen, blogin ja sivutyöt, kuten spinningtunnit ja luennot. Mutta nyt ilo on takaisin ja olen taas yhden oppiläksyn viisaampi, vaikka tämä kuvio näyttää itselläni menevän niin, että kerran suorittaja, aina vähän suorittaja, vaikkei enää siitä pahimmasta päästä. Mutta itseni loppuunpolttamisen rajan yli sentään en ole rysäyttänyt kymmeneen vuoteen, mutta jatkossa täytyy kyllä olla tarkempana, että tilanteen huomaa jo sen aikana ja pystyy jarruttamaan, eikä vasta sen jälkeen, kuten tälläkin kertaa. Eikä tämä tosiaankaan ole ainoa kerta.

Osaksi myös luonnetta

Toki tämä paljon tekeminen on minulle myös luonteenpiirre, ja siitä lähtien, kun 11-vuotiaana aloin tehdä oikeita töitä, olen ollut tällainen. Jo ennen tuota maagista 11 vuoden rajapyykkiä olin jakanut mainoksia, mutta 11-vuotiaana aloitin satunnaiset viikonloppu- ja kesätyöt helsinkiläisessä hotellissa kerroshoitajana. Hahaha jälkikäteen todella hassua, mutta näin oli ja tykkäsin työn tekemisestä ja rahan ansaitsemisesta ihan älyttömästi. Jenkkimummelit ihmettelivät, että onpa nuoren näköisiä siivoojia, kun työskentelin työparini, kaksi vuotta vanhemman kaverini kanssa. Valehtelimme turisteille, että olemme 15.

Nykyään myös järkeä mukana

Sentään olen oppinut antamaan itselleni armoa sen verran, ja kuuntelin myös järkeäni, että peruin yhden ison ja itselleni merkittävän jutun, joka olisi ollut ensi viikolla. En vain pystynyt venymään enää mistään päästä, jotta olisin ehtinyt valmistautua siihen riittävästi ja jotta siihen olisi kannattanut osallistua. Mutta nyt on näin ja sitten taas toisin, ja uusia mahdollisuuksia onneksi tulee. Tällä kertaa ymmärsin siis ajoissa sen, että kaikkea voi tehdä, mutta ei samalla kerralla. Enää en ihmettele ollenkaan, miksi sairastuin flunssaankin. Olisi ollut aika ihme, jos en olisi sairastanut ja täytyy olla kiitollinen siitä, että sain vain flunssan, enkä jotain vakavampaa tuolla syksyn puuhastelukuormalla.

Kukkuu, eilen Nivean aurinkorasvainfossa huomasin, että ilo on taas täällä. 

Stoppi paahtamiselle

Olen jo monta päivää miettinyt sitä, että nyt on se hetki, kun alan taas priorisoida omaa hyvinvointiani enkä repeä enää joka suuntaan. Kuten Timothy Ferriskin sanoo, jokainen saamamme meili ja muu viesti on yksi lisäsarake meidän to do -listaamme. Ehkä kaikkeen ei tarvitse aina reagoida tai sitten voi vastata lyhyesti, mutta ystävällisesti.

Vaikka joulun jälkeen jo himmasin treenejä enkä todellakaan nipistänyt unesta, stressitasot olivat sen verran korkealla, että nukuin koko tammikuun todella huonosti. Kun pahin hässäkkä hellitti ja flunssa tuli, aloin taas nukkua yhtä hyvin kuin itselleni nykyään viimeiset pari vuotta on ollut tavallista. Pikkuhiljaa alan päästä myös treenien pariin, ja vaikka rakennan treenisuunnitelman jatkossa pidemmälle kuin viikoksi, niissäkin aion kuunnella enemmän itseäni ja toteuttaa niitä juuri sen muun arjen lomassa. Ei ole mitään järkeä paahtaa täysillä treeneissä silloin, kun ”muussa” elämässä on paahdettava täysillä. Pakko myös sanoa, ettei tuo tietoinen täysillä paahtaminen myöskään yhtään houkuta missään elämässä, vaan onnellisempi ja iloisempi olen nykyään silloin, kun arki on chillimpää.

Silti voin sanoa, että olen kiitollinen viimeisestä reilusta 8 kuukaudesta. Se on opettanut minulle sen, mitä en arkeeni enää haluakaan. Vähempi on enemmän, kun vain keskittää ajatuksensa ja energiansa niihin asioihin, jotka todella tuovat iloa. Ja tosiaan, kaikkea voi tehdä, mutta ei samaan aikaan.

Ihanaa torstaita!

Jenny