Tämä kaikki on mahtavaa.

Herätään ennen kuin elämä valuu ohi ja hukkaan

Tänään ajattelin sellaista, että kunpa me ihmiset valittaisimme vähemmän. Kunpa me herättäisiin ennen kuin elämä valuu hukkaan. Ottaisimme enemmän vastuuta omasta elämästä vähintäänkin tämän hetkisten voimien ja niiden eväiden mukaan, joita meillä juuri tässä hetkessä on. Miksi valittaa, jos asialle voi tehdä jotain? Tai miksi valittaa, jos asialle ei voi tehdä mitään?

Ihan oikeasti: kuinka moni pimeyteen ja sateeseen väsynyt lopulta todellakin haluaa asua jossain paratiisisaarella? Erään kaverini mukaan ainaisiin aurinkorantoihinkin turtuu, kuten pizzaan. Toki on ankeaa, kun katsoo omilla kulmilla ulos ikkunasta ja ilmassa ovat kaikki harmaan sävyt tai pelkkä tunkkainen sysipimeys. Mutta niin se vain ei sää vaihdu, vaikka kuinka valittaisi tai mielensä pahoittaisi. Ja voihan sen matkalipun ostaa ja vain yhteen suuntaan, jos todella haluaa.

Tämä kaikki on mahtavaa.

Kun arki takkuaa, lapsi sairastelee, deadlinet pitävät puristuksessaan, takareisi on revähtänyt, auto ei mene katsastuksesta läpi, aamuisella työmatkalla astuu koiranpaskaan ja jääkaappikin pitäisi siivota jouluksi, voisiko sittenkin ajatella, että se kaikki on sitä elämää, jota me ollaan täällä elämässä? Useinhan pettymykset johtuvat meidän omista odotuksistamme ja mielikuvistamme, oletuksistamme ja toiveistamme, joiden eteen emme kuitenkaan ehkä ole valmiita kovin paljon panostamaan. Sitä helposti jää odottamaan, että jotain tapahtuu ja joku muu tekee. Mutta jos ei edes odota, että arjen pitäisi olla pelkkää vaahtokarkkia ja popparia, vaan tajuaa sen, että ihan yhtä hyvin kuin voi voittaa lotossa voi astua siihen koiranpaskaan niillä uusilla talvikengillä, kaikki kevenee ja alkaa oppia päästämään irti kontrollista. Ja kun näkee sen, että elämään kuuluvat kaikki sävyt ja tunteet, ja kun yhä useammin ottaa sen Näin on nyt -asenteen, tekee arjen helpommaksi ainakin itselleen.

Olen huomannut sen niin itseni kuin ystävien ja tuttujen kohdalla, että kummasti sitä alkaa arvostaa niitä tavallisia asioita, hiekkaisia kurahousuja, oksutauteja, eripuraa teinin kanssa, paria euroa tilillä ennen palkkapäivää, käsilaukkuun hajonnutta kolmen minuutin aamupalakananmunaa ja tasapaksua, tylsääkin arkea viimeistään silloin, kun elämä vetää maton jalkojen alta ja tapahtuu jotain, mikä ravistelee oikeasti koko arjen perustuksia ja mullistaa koko siihen astisen elämän. Silloin sitä miettii, että miksi en tajunnut kaiken sen tavallisuuden ja tylsänkin arvoa. Että jos sen saisin takaisin, se olisi enemmän kuin ok.

Kantapäidenkin kautta asioita kokeneena pyrin nykyään näkemään sen tasapaksun ja välillä haastavankin tavallisen arjen ihmeenä, jonka saan kokea ja lahjana, jota saan elää. Aina se ei onnistu, joskus vatuttaa, ja sekin on ihan normaalia ja inhimillistä, mutta sitä, millä tavalla asiaa purkaa, voi aina pohtia. Tekeekö tämä minut onnelliseksi, tekeekö tämä muut onnelliseksi? Entä jos ei tee, voinko valita toisin? Mitä minä voin tehdä, jotta voin paremmin ja nauttisin elämästäni enemmän? Onko jotain, mitä voin tehdä muiden hyväksi? Toki joskus elämä vain on liikaa eikä esimerkiksi masentuneelle voi sanoa, että piristy vähän, keksi ratkaisuja, keskity hyvään, kyllä se siitä, reipastu, mutta senkin aikanaan läpi eläneenä puhunkin nyt perusterveen ja perusenergisen matti ja maija meikäläisen näkökulmasta.

Ja jos se oma arki tuntuu pelkältä scheisselta, ollaanko me todella tehty kaikkemme, jotta elämä olisi parempaa? Ollaanko me pysähdytty miettimään, mikä sen oman elämän tarkoitus voisi olla? Tuskin ainakaan sen valittaminen, että elämä on ihan syvältä. Vai ollaanko me vain jumissa siinä kurahousushowssa, arkiruokakriisissä, harmaassa arjessa, joka suurimmalle osalle meistä on todella turvallista ja hyvää, mutta jota me ei osata arvostaa? Mielestäni on aika vaarallisilla vesillä liikkumista, jos ei osata nähdä asioiden arvoa ja aletaan pitää kaikkea itsestäänselvyytenä.

Entä jos sen sijaan, että miettii, mitä nyt on, miettiikin sitä, mitä voisi olla ja sitten toimii sen eteen, jos ei ole tyytyväinen nykytilanteeseen? Kukaan meistä ei tiedä maallisen reissumme pituutta, mutta kannattaako siitä tuhlata yhtään negistelyyn, kiukutteluun, turhista asioista valittamiseen, tärkeilyyn, oman egon pönkittämiseen, minäminäminä-ajatteluun?

Se hetki, kun itse tajusin, että elämä ei ole vain joku matka johonkin päätepisteeseen, vaan se ”päätepiste” tapahtuu jokainen hetki ja jokainen päivä, muuttui moni asia. Lupasin itselleni, että useimmin nautin arjestani. Jos vatuttaa, muutan jotain tai yritän ymmärtää tunteitani, löytää syyn ja sille ratkaisun. Lupasin, että näkisin arvon ihan kaikessa, mieluummin heti kuin liian myöhään. Että vaikeana tai väsyneenä hetkenä kysyisin, miten voin rakastaa enemmän. Ihan tätä kaikkea, hyvää kuin huonoa, elämää itsessään, kaikkia sen sävyjä, onnea ja kärsimystä.

Ajattelen, että on etuoikeus saada olla täällä elämässä. Miltäs sellainen kela susta kuulostaa?

Mahtavaa maanantaita! Saa jakaa!

Jenny