My crew. Ihan lempparikuva, vaikka pian jo pari vuotta vanha.

Uuden edessä vanhempana – pikkulapsivaihe on ohi

Mietin pari viikkoa sitten lenkillä omaa vanhemmuuttani. En voi uskoa, että olen ollut äiti pian 21 vuotta. En muista mistä kirjasta luin joskus pari vuotta sitten sen, että vaikka päivät voivat olla pitkiä, vuodet ovat lyhyitä. Olen uuden edessä vanhempana – pikkulapsivaihe on ohi, kolmannen kerran.

Siltä todella tuntuu nyt, kun iltatähtenikin aloittaa tässä kuussa koulutaipaleensa. Keskimmäiseni menee lukioon. Vanhimmaiseni on jo 20-vuotias, jolla on oma arkensa eri kaupungissa. Huh, olen heittäytynyt tunteelliseksi. Aika on kulunut niin nopeasti. Olenko ollut paras mahdollinen äiti?

My crew. Ihan lempparikuva, vaikka pian jo pari vuotta vanha.

Kotonamme eletään siis uutta elämänvaihetta. Ei ole enää ketään, jota tarvitsee jatkuvasti silmä tarkkana valvoa ja passata. Vaikka vietämme paljon aikaa yhdessä, kuopus viihtyy myös omissa leikeissään, niin kotona kuin pihalla ystävänsä kanssa. Ei tarvitse olla kaiken aikaa vahtimassa, laittaako se nyt hiekkaa suuhun, ottaako kaverin kädestä lapion, nukahtaako se nyt päiväunille, juokseeko se liian kovaa töppöjaloillaan tai kaatuuko apupyörillä. Pikkulapsesta on tullut koululainen, joka on kasvanut kesän aikana varmaan 10 senttiä pituutta!

Vaikka taas niin yhtäkkiä elämään astunut ripaus vapautta tuntuu pääosin hyvältä, tuntuu se myös haikealta. En kaipaa hyvin valvottuja öitä pienten kukkujien kanssa, mutta väistämättä sitä herkistyy, koska pikkulapsiaika on oikeasti ohi. Sitä miettii, onko varmasti ollut tarpeeksi läsnä, onko tehnyt asioita oikein ja sanonut oikeita asioita, siis kaikkien kolmen herranterttuseni kanssa.

No ei tietenkään ole, siis aina ja jatkuvasti. Satavarmasti on paljon asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin. On tullut ihan varmasti mokattua. Mutta kenenpä ei olisi tullut.

Kun vertaan vaikka vanhimman tyttäreni ja nuorimman tyttäreni vauva-aikaa ja päiväkotivaihetta, niin olen ollut ihan eri ihminen noina eri aikoina. Osittain olen kasvanut iän myötä, osittain elämä on pakottanutkin siihen, myöhemmin olen sille kasvamiselle itse antautunut. Lähes mikään ei ole hienompaa kuin oma kehitys ja kasvaminen, asioiden ymmärtäminen uudella tavalla, muutos, epätoivotusta pois oppiminen. Eikä ole mikään ihme, että 19-vuotiaana vanhempana olen ollut erilainen kuin nyt nelikymppisenä.

Mutta itse asiassa eräällä juoksulenkillä pari viikkoa sitten mietin, että herranjestas, miten hyvin olenkaan elämässäni selviytynyt kaikista sen tarjoamista haasteista huolimatta. Myös vanhempana. Pitäisi enemmän muistaa kehua myös itseä. Tunsin ylpeyttä siitäkin, että selviydyin niin hyvin, kun pitkän aikaa hoidin yksin kaikki vanhimpien tyttärien asiat, vieläpä kun he eivät olleet niin omatoimisia kuin nykyään. Toki tukiverkosto on ollut ja suuri apu on ollut myös nykyisestä puolisostani, tattis vain jokaiselle asianosaiselle. Ja vaikka aina, erityisesti vaikeana ajanjaksona vuosia sitten, minulla ei ollut voimia tehdä sitä täydellisintä suoritusta (suoritus on vähän huono sana, mutta enpä juuri keksinyt parempaakaan) vanhempana, uskon kuitenkin siihen, että olen tehnyt silloinkin parhaani eli sen, mitä sen hetken eväillä olen pystynyt tekemään

Sitä vain ajattelin, että kun joskus unettomina öinä sitä rukoili, että kasvaisivatpa nää kersat, saisipa sitä nukkua, olisipa enemmän energiaa omasta ajasta puhumattakaan, niin nyt olen siinä hetkessä, kun on.

Niin on aika vierähtänyt nopeasti, kuusi ja puoli vuottakin ihan tuosta vain, kahdestakymmenestä vuodesta puhumattakaan.

Ja sitten päätin, että sen sijaan, että miettii mokiaan, osaamattomuuttaan ja taitamattomuuttaan vanhempana, voi miettiä sitä, mitä kaikkea hyvää on lapsilleen voinut antaa, mitkä asiat ovat vahvuuksia vanhempana ja elämässä yleensä. Plussamerkkisiä asioita on kuitenkin paljon, paljon enemmän kuin miinuksia.

Vaikka päivät voivat olla pitkiä, vuodet ovat lyhyitä.

Muita koulun (tai päiväkodin) aloittavien lapsosten vanhempia linjoilla?

Jenny

Tervetuloa Instagramiin

Seuraa Facebookissa