Olen joutunut opettelemaan paikallani oloa, mutta se onkin yksi jaksamiseni salaisuuksista.

Jotta jaksaa tehdä paljon, pitää myös osata olla

Jotta jaksaa tehdä paljon, pitää myös osata olla. Olen aina ollut persoonaltani sellainen tyyppi, että minulla on monta rautaa tulessa samaan aikaan. Sytyn, kun minulla on kiire, pieni stressi painaa päälle ja deadlinet lähestyvät. Jos tekemistä on liian vähän, en saa oikein mitään aikaiseksi. Mitä vähemmän asioita on to do -listallani, sitä vaikeampi minun on aloittaa. Hassua, mutta totta.

Olen joutunut opettelemaan paikallani oloa, mutta se onkin yksi jaksamiseni salaisuuksista.

Kuitenkin tiedostan nykyään voimakkaasti sen, että myös kivoja asioita voi olla liikaa elämässä. Olen monta kertaa stressistä ja sen käsittelystä ja hallitsemisesta kirjoittanut ja olen itsekin ylittänyt myös sen rajan, missä mikään ei tunnu enää miltään ja kivakin tekeminen ahdistaa. Kun siellä on ollut kerran, itse asiassa parikin, osaan sinne joutumista jo varoa. Yksi asia, joka antaa itselleni voimia kaiken tekemisen keskellä, on se, että saan olla yksin ja ajatusteni kanssa. Tarvitsen sitä joka päivä ja useitakin kertoja päivässä. Välillä riittää kaksi minuuttia, välillä tarvitsen 20 minuuttia.

Jos ennen otin noita hetkiä itselleni pakolla, koska huomasin niiden hyvän vaikutuksen, mutta en oikein olisi malttanut vain olla ja istua, nykyään se sujuu, koska se on jotain, mitä haluan tehdä. Eikä kyse ole vain halusta, vaan tarpeesta. Jotta pystyn olemaan minä, jotta voin olla se paras versio itsestäni, minun on vietettävä noita tuokioita.

Vietin kuluneen viikon käytännössä yksin, sillä osa perheestä oli kesäpaikassa, ja 16-vuotiasta nyt ei paljon kotona näy. Toki kävin töissä, mutta minusta oli ihanaa, kun sain iltaisin jatkaa työntekoa omassa rauhassani tai mennä juoksemaan. Torstai-illalla, kun kävin 16-vuotiaani kanssa sushilla, hän kyseli huolissaan, olinko tuntenut itseäni yksinäiseksi viikolla. Oikein pysähdyin huomaamaan, että enpä muuten todellakaan. Olin nauttinut “omasta viikosta” ihan täysillä, vaikka eilen olikin ihana nähdä muuta perhettä ja sukua. Tällainen viikko ei olisi onnistunut vaikka kymmenen vuotta sitten. En olisi pystynyt olemaan yksin, vaan olisin luultavasti tuntenut itseni jotenkin rauhattomaksi, ehkä jopa pienesti hylätyksi. Niin se ihminen ja ihmisen tarpeet muuttuvat!

Paljon olen myös miettinyt sitä, miksi teen niin paljon kaiken aikaa. Olen hyväksynyt sen piirteen itsessäni, koska en tee suorittamisen takia, kuten vuosia sitten. Teen, koska se saa minut tuntemaan, että olen elossa, mutta toisaalta yhtälailla nykyään myös vain oleminen saa minut tuntemaan, että olen elossa. Kyse ei siis ole siitä, että jotenkin lunastaisin paikkaani tekemisen kautta tässä maailmassa, se nyt vain on yksi ominaisuuteni ja sopiva tapa itselleni toimia. Jos tekeminen lähtisi siitä, että tekisi asioita muiden takia, sen takia, että luulee, että muut odottavat itseltä kaikkea sitä tekemistä, siksi, että tekemisellä hakisi muiden hyväksyntää, siksi, että luulee, että maailmassa kuuluu suorittaa, ne olisivat kaikki vääriä lähtökohtia.

Silloin, kun en ollut vielä se ihminen, joka nyt olen, olen toiminut juuri, kuten yllä luettelen. Sellainen toiminta kuitenkaan ei johda hyvään, koska se ei nouse omasta sydämestä ja tavoitteet ja tekemisen lähtökohdat ovat muista riippuvaisia. Siinä on vissi ero, tuleeko motivaatio syvältä itsestä vai tuleeko se itsen ulkopuolelta, ja omia motivaation lähteitä ja tekemisen syitä kannattaakin välillä pohtia.

Juuri nyt olen erittäin onnellinen siitä, että omassa elämässäni tekeminen ja oleminen ovat balanssissa. Mutta se balanssi ei synny itsekseen, vaan se syntyy itsetutkiskelun kautta. Milloin sinä viimeksi kysyit itseltäsi, mitä haluat elämältäsi? Entä maltoitko kuunnella vastauksia?

Ihanaa lauantaita,

Jenny

P.s. Heinäkuussa vieraskynäilen Njien sivuilla, klikkaa itsesi lukemaan!