Maalissa itketti ja nauratti.

Ensimmäinen maraton on mieletön kokemus!

Terveisiä Tukholmasta, ensimmäiseltä maratoniltani koskaan. Ensimmäinen maraton on kyllä mieletön kokemus! Maaliin saavuin ajassa 5:09:52 ehjänä ja toki väsyneenä, mutta ilman mitään vammoja tai vaivoja. Juoksukuume ja maratonkuume ovat nyt kovassa nousussa! Ensi kerralla teen aika monta asiaa eri tavalla kuin tällä ensimmäisellä kerralla. Niin sitä ihminen oppii, kantapään kautta.

Maalissa itketti ja nauratti.

Päivä ennen maratonia

Lensimme Tukholmaan jo perjantaina. Ilma oli tosi tuulinen ja lentomatka Helsingistä Tukholmaan tuntui siltä kuin olisi ajanut traktorilla perunapellolla. En ole lentopelkoinen, mutta vartin pikaisten päiväunien jälkeen nojasin seinään ja pidin pääosin silmiäni kiinni. Helpotus oli, kun aloimme laskeutua. Mutta juuri kun pyörät olivat ottamassa osumaa kiitoradasta, tuuli tarttui koneeseen ja heilautti sitä vinoon. Kapteeni veti koneen takaisin yläilmoihin, ja lentelimme vielä vajaan vartin verran Tukholman yläpuolella ennen uutta laskeutumisyritystä, joka sitten onnistui hienosti. En ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa, ja pakko sanoa, että mielessä kävi vaikka mitä. Kovin oli kalpoisaa porukkaa koneessa. Kun tilanne itsellekin oli epämiellyttävä, voin vain kuvitella miltä tuntui heistä, joille lentäminen muutenkin on haastavaa.

Olimme jo tammikuussa varanneet majapaikaksi aivan ihanan Hotelli Skeppsholmenin, joka oli kävelymatkan päässä keskustasta. Emme kuitenkaan heti suunnanneet sinne, vaan lähdimme stadionille vieläpä pienen mutkan kautta hakemaan numerolappuja. Tuli ulkoilutettua etukäteissynttärilahjaksi saamaani Samsonitea ihan huolella. Lappujen hakeminen kuitenkin jo perjantaina kannatti,  sillä infopisteisiin oli seuraavana aamuna tuhansien ihmisten jono. (Numerolappujaon piti sulkeutua lauantaina klo 11, mutta siinä vaiheessa omia lappusiaan jonotti vielä 2 000 ihmistä.) Numerolaput saatuamme jäimme syömään ilmaista juoksijoille tarkoitettua pastasalaattia. Se tuli tarpeen, sillä verensokeri alkoi olla matala ja hermo kireällä kaikesta jännityksestä.

Hotell Skeppsholmenin miljöö on ihana.

Veimme kamat hotellille ja chillasimme hetken. Illalla lähdimme vielä syömään, kauppaan ja kävelimme turhan reilun iltalenkin. Perjantain kävelysaldoksi tulikin lähes 20 kilometriä, mikä väsytti jalkoja. Huomasimme lauantaiaamuna, että järkevämpi olisi ollut levätä kunnolla. Yön nukuin niin ja näin, mutta lauantain fiilis oli jännittynyt ja hyvä.

Maratonpäivänä

Maratonpäivänä söimme kunnollisen aamupalan heti 7.30, kun aamupalaa oli tarjolla. Söin munakokkelia, pekonia, leipää, kinkkua, juustoa, kurkkua, tomaattia ja kulhollisen hedelmiä. Join kolme lasia omena- ja greippimehua ja kaksi isoa kuppia kahvia.

Kuvassa maratonin jälkeinen aamupala. Kyllä maistui!

Lähdimme kaksi ja puoli tuntia ennen juoksun alkua kävelemään lähtöpaikalle, jonne oli hotellilta vajaa kolme kilometriä matkaa. Saavuimme hyvissä ajoin paikalle ja onnittelimme itseämme siitä, että ei tarvinnut seistä numerolappujonossa. Menimme kentälle lähelle omia narikkapisteitä. Vessajonot olivat siedettävät vielä tuossa vaiheessa. Istuskelimme reilun tunnin pitkähihaisissa vaatteissa ja saimme seuraa årelaisesta naisesta, joka oli juossut monia maratoneja ja Tukholmassakin hän oli jo 8. kertaa. Hän kertoi meille tärkeää informaatiota maratonista, sen tarjoiluista ja lähtöpaikkaan siirtymisestä. On kyllä hieno taito osata ruotsia! Noin puoli tuntia ennen lähtöä riisuimme turhat vaatteet pois ja jätimme kassit narikkaan: itse juoksin pitkissä sukissa, pitkissä trikoissa, urheilutopissa ja lyhythihaisessa juoksupaidassa. Se oli sopivasti, ei liikaa. Jossain vaiheessa oli jopa vähän viileä olo.

Siirryimme lähtöalueelle odottamaan. Jo lähdössä bongasin viiden tunnin jänikset, ja päätin, että seuraan heitä. Se osoittautui hyväksi ideaksi, vaikka lopuksi, kun noin 38 kilometrin kohdalla kävelin hetken, hukkasin heidät. Lähtöalueella oli hyvä tunnelma, ruuhkaista toki, mutta pystyi juoksemaan heti kun ryhmämme starttasi klo 12.10. Noin viiden kilometrin kohdalla törmäsin puolisooni, toivotimme vielä uudestaan onnea matkaan ja lähdimme etenemään omaa vauhtiamme.

Tässä vielä odottelemme.
Kohta pamahtaa!

Maratonilla

Juoksu sujui alusta lähtien mukavasti. Ensimmäiseen ehkä 9 kilometriin en käyttänyt juomapisteitä, mutta sitten aloin juoda mukillisen vettä jokaisella pisteellä. Kävelin juoma- ja ruokatarjoilut läpi rauhallisesti, joten siinä toki hukkasin aina hieman aikaa. Noin 15 ensimmäistä kilometriä mietin, uskallanko vessaan, onneksi menin. Olo helpottui kummasti, sillä olinhan juonut aikalailla. Samoihin aikoihin huomasin, että ei hemmetti, mullahan on nälkä. En ollut aamupalan jälkeen enää pystynyt syömään mitään. Kuin taivaan lahjana joku ojensi minulle pienen puolikkaan Snickers-jäätelön ja söin sen pahimpaan nälkään. Koska siitä ei tullut mitään vatsaoireita, aloin syödä systemaattisesti kaikkea lähes joka pisteellä, joita oli sitten ensimmäisen puolikkaan jälkeen noin parin kilsan välein: söin kaksi banaanin puolikasta, Dextran tabletin ja yhden suolakurkun. Noin 25 kilsan jälkeen aloin juoda myös urheilujuomaa joka toisella pisteellä. Viitisen kilometriä ennen maalia join kaksi mukia Pepsiä. Mitään vatsavaivoja ei ollut koko kisan aikana ja vessassa kävin kahdesti vain pissalla.

15 kilometrin kyltin kohdalla järkytyin hieman, sillä tuntui, että olisimme juosseet jo ikuisuuden. Puolikkaan maratonin ajaksi sain 2:24:51 ja sama tempo pysyi loppuun asti, vaikka juomatauoilla käyttämäni aika hieman pitenikin. Puolikkaan kohdalla tuntui siltä, että juoksu sujuu ja nautin siitä. Pisin koskaan juoksemani lenkkihän oli vain 24 kilometriä, joten siitä eteenpäin olin vain supertyytyväinen, kun juoksu tuntui hyvältä ja ylitin itseäni kilometri kilometriltä. Kahdenkympin kohdalla olin pysähtynyt kaivamaan juoksuvyöstä kuulokkeet, ja kuuntelin musaa toisen puolikkaan. Samaan aikaan satuin juuri h-hetkellä katsomaan, kun nainen oli pysähtynyt tien viereen, nojasi jalkoihinsa ja oksensi kaaressa vesioksennusta. Onneksi itse säästyin pahoinvoinnilta.

Kolmeenkymppiin sujui tosi hienosti ja aloin laskea jäljellä olevia kilometrejä. 12, 11, 10… Noin 26 kilometrin kohdalla tunnelmaa tosin oli laskenut tilanne, jossa noin 40-50 ikävuoden välillä olevaa juoksijamiestä elvytettiin kadun vieressä ruohokaistaleella. Noin kaksi metriä miehestä maassa kieri hysteerisesti nainen, joka oli ilmeisesti miehen juoksuseuralainen. Kummankin ympärille oli kerääntynyt useita muita juoksijoita jo sen verran, ettei siinä kaivattu enää ketään lisää paitsi järjestäjien puolelta hoitohenkilökuntaa. Järkyttyneenä jatkoin juoksemista ja noin minuutin juoksemisen jälkeen poliisit ja ensihoito kaahasivatkin vastaani ja suuntasivat paikalle pillit soiden. Yritin etsiä lehdistä tietoa tapahtuneesta jälkeenpäin, mutta mitä ilmeisemmin tehokkaalta näyttänyt hoito auttoi, koska silmiini ei sattunut uutisia mistään todella ikävästä.

35 kilometrin juomapisteellä vatutus oli aika rankka. Tiesin, että matkaa oli vain vähän, mutta minua ei olisi huvittanut juosta enää metriäkään. Join energiajuoman ja mukin vettä ja kävelin pisteen rauhallisesti läpi ja kuulin musiikin läpi kun nimeäni huudettiin ja hahmo lähestyi minua: puolisoni veli, joka asuu Tukholmassa. Vaihdettiin muutama sana ja hän lausui taikalauseen: oj va du ser fräsch ut. Jaksoin taas jatkaa juoksua, kunnes jalat vain päättivät kävellä noin 39 kilsan kohdalla. Sain itseni uudelleen liikkeelle, kun katsomosta joku läppäsi yläfemmat kanssani ja huusi, kämpa på, kör nu bara, du är grym. Tässä vaiheessa olin hukannut jänikset. Erityiskiitos täytyy antaa tanskalaiselle ultrajuoksijanaiselle, joka toimi viiden tunnin jäniksenä ja biletti ja bailasi juostessaan ja tartutti meihin muihinkin omaa hyvää fiilistään! Todella inspiroiva tyyppi.

Viimeiset kaksi kilometriä oli aikamoista köpöttelyä. Kuuntelemani musiikki alkoi ällöttää minua, ja laitoin kuulokkeet takaisin vyöhön. Mielessäni kaikuivat årelaisen naisen sanat: jos et enää jaksa, ota lyhyitä askelia. Köpöttelin aikamoista minivauhtia, mutta silti ohitin runsaasti ihmisiä. Kun matkaa oli enää kilometri, alkoi minua itkettää. Ei kivusta, vaan siitä, että helvetti soikoon, olen kohta juossut maratonin! Aikamoinen fiilis köpöttelystä huolimatta!

Stadionille päästyäni en jaksanut enää ottaa minkäänlaista spurttia. Maalissa itketti ja nauratti samaan aikaan. Sain kaulaani mitalin ja lähdin kävelemään kohti huoltoaluetta. Sain seuraa seattlelaisesta jenkkipapasta, joka oli juossut ties kuinka monta maratonia. Hän kertoi juosseensa pitkät pätkät minun takanani ja oli käyttänyt minua jäniksenään tietämättäni. Hän kehui kovasti, kun kuuli, että kyse oli ensimmäisestä maratonistani. Jäi hyvä fiilis.

Huoltopaikalta löysin puolisoni, joka oli tullut maaliin ajalla 4:28. Sinne kävellessäni avasin puhelimeni, kerroin perheelleni ja Facebookille, että maalissa ollaan ja nauroin puolisoni viesteille: Oli kyllä semipitkä matka kipittää. Olis kyllä voinu reenata vähän enemmän. No aijaa!!

Hain kamani narikasta, puin pitkähihaista päälle, söin kanelipullan, join alkoholittoman oluen ja lähdimme kävelemään hotellille. Se sujui hyvin, mutta illasta alkoivat sitten lihakset kiristyä ja keho jäykistyä. Teimme viisaan päätöksen jäädä hotelliin illalliselle ja mietin, että miten pääsen tuolista ylös ruokailun jälkeen! Yö oli aikamoista pyörimistä hikisenä enkä voi sanoa, että viimekään yönä olisin nukkunut kovin hyvin, vaikka olinkin taas omassa sängyssä. Olo on kaikenkaikkiaan hyvä, eikä mihinkään satu. Odottelen, että pääsen venyttelemään kunnolla ja tekemään jotain kevyttä liikuntaa. Ja toki seuraava juoksulenkki kiinnostelee, mutta aikaisintaan varmaan keskiviikkona tai torstaina.

Sprang Stockholm 2017!

Mikä yllätti:

Vessojen siisteys. Paperiakin oli. Minulla oli omat paperit turhaan mukana.

Oma vatsa. Mitään vatsavaivoja ei ollut. Turhaan jännitin etukäteen.

Hiertymiä ei tullut. Vaikka en teipannut edes nännejä! Kynnet eivät irronneet, mihinkään ei sattunut.

Tarjoilut ja huolto pelasivat. Huippuduunia kaikilta vapaaehtoisilta. Ruokaa ja juomaa oli riittävästi eikä pisteissä tarvinnut jonottaa tai ryysiä. Kaikki hymyilivät ja tsemppasivat, erityisesti teini-ikäiset vapaaehtoiset.

Västerbron. Olin kuvitellut, että silta on jyrkkä ja lyhyt, mutta se olikin pitkä ja loiva, miellyttävä kokemus! Myös toisella kierroksella silta oli miellyttävä kokemus. Reitti oli kaiken kaikkiaan tosi hyvin suunniteltu. Tykkäsin!!

Oma kunto. Olin juossut vain noin kerran viikkoon ja pisimmillään 24 kilometriä. Yllätyin, että matka sujui noin vaivattomasti ja tiedän, että paremmalla harjoittelulla mahdollisuuksia on vaikka mihin. Keskimääräinen kilometrivauhtini vessataukoineen ja huoltopistekävelyt mukaan luettuna oli 7:12 min/k.

Kannustus. Matkan varrella tuli kuultua niin monta kertaa, että du är stark, du är grym, hejaheja tjejer, kämpa på! Yläfemmoja läpsäisin monia kymmeniä!

Matkan pituus. Kyllä, olisi pitänyt juosta enemmän. Kyllä, olisi pitänyt juosta enemmän pitkiä lenkkejä.

Ruokahaaveet juostessa. Sellaisia ei ollut. Vikoilla kilsoilla lähes ällötti ajatus ruoasta!

Kyyneleet. Itkin ilosta ja helpotuksesta. Olin niin tyytyväinen itseeni.

Energia maratonin jälkeen. Uskomaton fiilis, kyllä tuntui, että rakastaa koko maailmaa. Endorfiiniryöppy voimistui vielä seuraavana päivänä. Nyt tiedän, miltä maratoonarista tuntuu, ja mikä saa jatkamaan harrastusta!

Suihku hotellissa. Lämmin suihku juoksun jälkeen oli paras suihku ikinä!

Päivä maratonin jälkeen: 

Aamupala oli ihana huonosti nukutun yön jälkeen. Pääsin sängystä hyvin ylös, mutta kyllähän kroppa on vieläkin, nyt maanantaina, hieman jäykkä. Kävimme kävelyllä, kiertelimme muutamassa kaupassa ja siirryimme lentokentälle chillaamaan hyvissä ajoin. Oli ihana tulla kotiin.

Tukholmassa moni tuli vastaan Sprang Stockholm 2017 -paidassa. Eräs mies kulki mitali kaulassa sunnuntainakin.

Aion jatkaa juoksemista. Aion todellakin jatkaa maratonien juoksemista. Olen kiitollinen siitä, että kehoni selvisi juoksusta noin hienosti. Tästä on hyvä lähteä parantamaan aikaa ja kuntoa.

Aivan mahtava kokemus, lämpimästi voin suositella!

Dagen efter. Mikä fiilis!!