Uskallatko lakata häpeämästä?

Uskallatko lakata häpeämästä? Oletko koskaan miettinyt, mitä ja miksi häpeät?

Itse olen hävennyt sitä, ettei minulla ole akateemista koulutusta. Vieläkin aika ajoin päässäni kaikuvat erään konkaritoimittajan sanat, kun hän 13 vuotta sitten teki kaikille selväksi, että olin huonompi kuin hän, ”varmaankin kesäharjoittelija”. Olen hävennyt sitä, että olen tullut äidiksi 19-vuotiaana. Kuinka usein näiden vuosien aikana olen kuullut sen, että ”no sinähän olet nuorena aloittanut”. (vastaus: satoja). Olen hävennyt edellistä pitkää ja hankalaa parisuhdettani ja sitä, että kestin sitä niin kauan. Olen hävennyt sitä, että perhe hajosi, ja jossain vaiheessa häpesin sitä, ettei perhe hajonnut aiemmin.Olen hävennyt sinisilmäisyyttäni ja sitä, että aina vain olen halunnut uskoa ja luottaa toisiin ihmisiin. Olen hävennyt uusperhetermiä, ja sen tuomaa fiilistä siitä, että on epäonnistunut. Kun ”on epäonnistunut jo kerran, niin sitähän voi epäonnistua uudelleen”. Olen hävennyt ylipainoani, mutta olen hävennyt sitäkin, kun olin toisessa ääripäässä, liian laiha. Olen hävennyt sitä, että olen ollut jännittäjä. Olen hävennyt rahaongelmia ja köyhyyttä. Olen hävennyt sitä, että jäin, olen hävennyt sitä, että lähdin.

Mikä häpeän taustalla on?

En tiedä, miksi me välillä häpeämme niin valtavasti. Ehkä siksi, että haluamme näyttää toisten silmissä täydellisiltä. Siksi, että emme ehkä ole edes itsellemme pystyneet myöntämään omia puutteitamme, keskeneräisyyttämme, epätäydellisyyttämme, rosojamme ja arpiamme. Ehkä se häpeättömyyden tavoittelu on joskus sitä, että haluaisimme olla muunlaisia ja haluaisimme eri kokemuksia kuin mitä elämä on meille antanut. Ehkä se on jotain, jolla haluamme ennen kaikkea miellyttää itseämme. Meillä saattaa olla itsestämme mielikuva, jollainen haluaisimme olla. Ja jos emme jaksa ponnistella sinne asti ja emme olekaan täydellisiä, meitä hävettää jälleen.

Kun helpompi olisi vain myöntää, että tällaisia olemme, me kaikki. Meissä jokaisessa on virheemme ja vahvuutemme, paremmat piirteemme ja ne, joista emme itsekään niin välitä. Kaikilla meillä on selkäreppumme joissa kannamme meille tapahtuneita asioita, niin hyviä kun huonoja. Sen sijaan, että toivoisi, että osaa niistä ei olisi koskaan tapahtunut, voisi toivoa lempeyttä ja hyväksyntää, ennen kaikkea itseltään. Kieltämisen sijaan kannattaisi toivoa ja etsiä työkaluja, joilla matkustaa eteenpäin vähän ehjempänä, vaikka silloinkin kaukana täydellisestä.

Oma häpeäni on johtunut usein omista itselleni asettamista tasoista, mikä on minun mielestäni itselleni riittävää. Välillä se on johtunut muiden toiveista. Useimmiten se on johtunut siitä, mitä olen ajatellut, että muut ajattelevat. Olen joskus kuvitellut, että jos onnistun tässä, minusta pidetään ja minut hyväksytään. Olen ajatuksissani laittanut sanoja toisten suuhun ja leikkinyt toisinaan jotain, mitä en ehkä olekaan.

Olisiko sittenkin helpompaa olla oma itsensä ja hyväksyä se, millainen on.

Häpeä johtuu myös siitä, miten kuulemme muiden harmittomiakin sanoja. Asia, joka on sanottu hyväntahtoiseksi, saa omassa päässä helposti erilaisen äänensävyn. Ja kuinka paljon energiaa kuluu siihen, että pohtii, mitähän tuokin tuolla tarkoitti. Mitä väliä silläkään lopulta on?

Älä häpeä toisen häpeää

Olen hävennyt asioita, jotka vasta jälkeenpäin olen tajunnut olevan toisten ihmisten sokeita kohtia, asioita, joita he häpeävät itsessään, tunteita, joita he ovat siirtäneet muihin, koska eivät halua tunnustaa itselleen omaa rikkinäisyyttään.  Helppoa on myös ottaa toisen häpeä itselleen. Jos toinen loukkaa, sitä itse saattaa nolostua. Vaikka samalla tietää, ettei toisen tunteita kannata imeä itseensä, ei niistä voi ottaa vastuuta. Toisen häpeää ei tarvitse meidän kantaa.

Helppoa on hävetä asioita, jotka ovat tapahtuneet, ja joita ei koskaan tapahtunut. Lopulta usein tuo ahdistava tunne lähteen omasta halusta kontrolloida ja niistä itse itselleen luomistamme rimoista.

Useimmiten näen nykyään kirkkaasti sen, miten turhaa häpeäminen on, vaikka joskus sen piikki iskee minuunkin. Ymmärrän, että kaikilla on asioita, joiden he toivoisivat menneen toisin. Se, että myöntää itselleen, että on vain ihminen, on auttanut minua suuresti. Kun häpeä oli vielä joitain vuosia sitten enemmän pinnalla ajatuksissani ja arjessani, istutin tuon ikävän tunteen joskus eteeni kuvittelemaan tuoliin ja kysyin siltä, mitä sinä minusta haluat. Tarvitsenko sinua vielä, mitä haluat minulle kertoa, milloin tulit elämääni ensimmäisen kerran.

Olisiko tämä se päivä, kun vain täydesti hyväksymme itsemme sellaisina kuin olemme? Kun pyrimme rakastamaan itseämme kaikista virheistä huolimatta. Kun olemme rohkeita. Kun keskitymme itseemme ja hyvinvointiimme. Koska olemme täyteläisen elämän arvoisia.

Ihanaa perjantaita sinulle!