Monella tapaa me kaikki olemme, olimme sitten millaisia tahansa! Kuva on otettu Porvoossa.

Kyky liikkua on etuoikeus

Ohoh! Näin se maailmankaikkeus pysäyttää, jälleen kerran.

Miten osuvasti postasinkaan instagramiini eilen aamulla kuvan, jossa luki, että You only get one body. Take care of that shit. Ja blogini facebook-sivulle Marianne Williamsonin lauseen Se, mitä tapahtui, tapahtui, mutta se mitä nyt tapahtuu, riippuu sinusta itsestäsi.

Eilen lähdin iloisena ohjaamaan, ja kuinkas sitten kävikään. Alkulämmittelyn loppuvaiheilla jalkani astui sivuaskeleen huonossa kulmassa, ja samalla hetkellä tunsin, kuinka pohje sanoi naps ja olinpa melkein varma, että kuulin äänenkin, vaikka se musiikin takia lienee mahdotonta. Ihan kuin joku olisi veitsellä leikannut jonkun nauhan kahtia, siltä se tuntui. Oikea jalka oli lähteä alta ja sen jälkeen sillä minkään tekeminen oli mahdotonta. Edit tähän väliin: lääkäri soitti ja minulla on ns. Tennis leg. Kiinnostavaa! Googleteltuani eri saitteja oireet kyllä täsmäsivät hienosti. Ohjasin kyllä tunnin loppuun, mutta hieman tavallisuudesta poiketen ja tilanteen mukaan soveltaen ja toki pystyin tekemään itse muuhun kehooni kohdistuvia liikkeitä. Jalkaa jomotti ja koko ajan päässä pyöri tuntemani napsaus, mieli se on siitä jännä kapistus, että se ehti siinä ohjauksen lomassa laittaa isot pyörät pyörimään: näin itseni jo kainalosauvoilla, jalkaleikkauksessa ja ehdin miettiä sitäkin, kuinka pahasti tapaturma tulee vaikuttamaan taloudelliseen tilanteeseeni. Salissa vielä pysyi pokka, mutta henkilökunnan tiloissa padot niin sanotusti murtuivat. Tuntuipa puhdistavalta antaa kaiken tulla ulos kyynelvirtojen muodossa! Kiitos heille muutamalle upealle kollegalleni, joilta sain niin henkistä kuin käytännön apuakin. Siellä sitten istuin kahvihuoneessa jalka koholla kylmäpussin alla, ja lähdin lopulta pikasuihkun jälkeen linkuttamaan keikalle, kävelyhän ei onnistunut luonnollisesti. Kuvaajan kanssa odotimme haastateltavaa 45 minuuttia, minkä jälkeen kävi ilmi, että tyyppi oli unohtanut koko homman! Ooh, sekin vielä. Sillä välin olin saanut terveyskeskuksesta lääkäriajan, jonne ehdin kuin ehdinkin vieläpä toiselta puolelta kaupunkia. Seuraava vapaa ultra-aika olisi mennyt elokuun puoliväliin, mutta minut otettiin sairaalassa vastaan päivystyspotilaana, koska jalat ovat työkaluni. Sain erinomaisen hyvää palvelua terveyskeskuksestamme, en voi kuin kiittää heitä jokaista ja myös ylöspäin. Terveyskeskuksessa ja sairaalassa olin todellakin ihminen, enkä vain yksi uusi potilas, joka tunkee paikalle kesken pahimman ruuhka-ajan. Ultraäänessä havaittiin revähdys pohjelihaksessa, joten todellakin selvisin isoimmitta murheitta. Huh!

En ole enää juoksijan polvesta toivuttuani kertaakaan ajatellut kehostani pahasti, vaan olen joka päivä muistanut kiittää sitä siitä, että se toimii ja tekee asioita, joita minäminäminä haluaa tehdä. Olen antanut kropalleni armoa, olen huoltanut itseäni, olen käynyt hieronnassa, venytellyt, foamrullaillut, tehnyt monipuolista treeniä, liikkunut kovaa, mutta liikkunut myös rauhassa. Olen nukkunut paljon, ollut arjessa aktiivinen, syönyt kohtuullisen monipuolisesti. En ole enää valittanut sitä, että pitäisi raahautua treenaamaan (toki olen tässä katsellut lenkkikenkiäni jo useampana päivänä, mutta ennen kaikkea positiivisin mielin ja tietäen, että juoksumotivaatio sieltä nousee vielä) enkä ole ottanut liikuntaa pakkona, vaan ennen kaikkea etuoikeutena. Koska sitä se on, melkoinen etuoikeus. Ajattele, millaisia mahdollisuuksia meillä on harrastaa ja liikkua! Tärkeää on myös ymmärtää se, että kehomme koosta, kunnosta, tilasta tai terveydestä huolimatta tai juuri niistä johtuen pystymme tekemään erilaisia asioita, vaikka sitten kukin omien rajoitustensa mukaisesti. Useampi ihminen pystyy kuitenkin tekemään jotain. Liikunta ei ole mikään kirous, mitä pitäisi tehdä, koska on pakko. On niin monia ihmisiä, jotka haluaisivat liikkua, mutta eivät jostain syystä pysty. Sen pyrin pitämään mielessä.

Eilen mietin ensin itsekin, että miksi minäminäminä, mitä tein taas väärin, ja voisivatko asiat joskus sujua hyvin, mutta ensijärkytyksen ja hysterian jälkeen onnistuin sanomaan itselleni, että tästäkin seuraa varmasti jotain hyvää ja pystyin myös näkemään, että paljon hyviä asioita tapahtuu koko ajan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en ole myöskään harmitellut kesäloman aikana tulleita paria lisäkiloa, olen oppinut näkemään peilissä paljon enemmän hyvää kuin huonoa, osaan kiittää niinkin itsestäänselvistä asioista kuin näkemisestä, kuulemisesta ja vaikka sitten asioiden muistamisesta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä monipuolisemmin on asioita tehtävä. Harva se aamu aloitankin päivän pyörittelemällä silmiäni ja irvistelemällä itselleni peilistä, jotta silmäni ja kasvonikin saisivat oman osansa treenistä.

En tiedä, miksi tämän turhan homman piti sattua, mutta nyt kun se on sattunut, voin entistä enemmän vain olla kiitollinen siitä, mitä kehoni kykenee tekemään. Kiitos jokaisesta askeleesta, kiitos jokaisesta liikkeestä, kiitos jokaisesta treenistä. Olen luvannut itselleni pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta, ja niin aion toimia. Uskon myös, että henkisellä treenillä on vaikutusta, sitäkin on tehtävä ihan joka päivä, eri muodoissa: meditoimalla, mietiskelemällä, lukemalla, pohtimalla, kirjoittamalla, olemalla hiljaa, läsnäololla, antamalla vastausten nousta alitajunnasta.

Minulle on tässä viime vuosien aikana tullut hyvin selväksi, miten upea ja monimutkainen kokonaisuus ihminen on. Se on jotain, mitä kannattaa arvostaa ja jonka kanssa kannattaa elää riemulla ja ilolla. Sen sijaan, että syyttää itseään tai kehoaan jostain, on parempi keskittyä hyvään ja muistaa, miten mahtava ja ainutlaatuinen sitä onkaan.

Nilkuttavat, mutta jo eilistä huomattavasti paremmat terveiset, toivottavasti olen pian takaisin liikkumassa. Nauti sinäkin reenistä! Oikean jalan pohkeelleni saa lähettää hyvää energiaa, kiitos jo etukäteen!

Monella tapaa me kaikki olemme, olimme sitten millaisia tahansa! Kuva on otettu Porvoossa.
Monella tapaa me kaikki olemme, olimme sitten millaisia tahansa! Kuva on otettu Porvoossa.