Minäkuva äitinä.

Sain jokunen aika sitten toivepostaus-aiheen. Miltä keho tuntuu nyt pari vuotta synnytyksen jälkeen ja onko minäkuva muuttunut äidiksi tulon jälkeen?

Mä muistan joskus n.vuosi synnytyksen jälkeen, että juttelin mun ystävän kanssa kenellä on myös kaksi lasta. Hän sanoi silloin, että pari vuotta menee siihen, kun oma keho alkaa oikeasti palautumaan siihen mitä se oli ennen raskautta. Ja ennen kaikkea tuntumaan jollain tapaa ”omalta”. Myös mieli kulkee samaa rataa. Mä mietin silloin, että ihanan lohduttavaa. Vaikka tämä tieto ei ollut mikään tutkimustulos, se kuulosti silti mun korviin ihanalta ja lohdulliselta.

Kun katson kuvia somessa pienten vauvojen äideistä, jotka tuskaisena miettii koska nämä viimeiset kilot lähtee ja koska pääsee taas lenkille tms.. Mulle tulee vähän surullinen olo. Monesti näitä tunteita koetaan siinä vaiheessa, kun vauva on vasta parin-kolmen kuukauden ikäinen. Niin mä tunsin itsekin! Ajattelin, että vitsi vieköön, kohta mä tunnen taas mun keskivartalon ja uskallan tehdä pomppuja treenatessa. Mutta kyllä siihen palautumiseen meni vaan super paljon kauemmin aikaa. Nyt en kuitenkaan tarkoita sitä erkaumaa. Vaan sellaista kokonaisvaltaista palautumista.

Musta oikeasti tuntuu, että vasta nyt 2,5 vuotta synnytyksestä alan tuntemaan kroppani ja fiilikseni jotenkin omakseni. En samaksi mitä ennen raskautta, sillä eihän sellaiselle ole mitään tarvetta. Mutta kuitenkin nyt tunnen jaksavani enemmän kaikkea, energiaa tuntuu olevan taas, mieli on jotenkin erilainen nyt. Rauhallisempi ja tyynempi.

Ekan kerran musta myös tuntuu nyt siltä, että haluaisin aloittaa jonkun vakkariharrastuksen syksyllä. Oon vähän pyöritellyt mielessäni joogaa tai tanssia. Kerran viikossa tunti sitä. <3

Entä se minäkuva, onko se jotenkin muuttunut äitiyden myötä? On se. Mä luulen, että monen äidin minäkuvaa horjuttaa mm. se, että tänä päivänä äideiltä vaaditaan tavallaan enemmän kuin ennen. Pitää olla samaan aikaan pullantuoksuinen kodin hengetär, voimakas ja menestyvä uranainen, sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa, läsnä lapsen elämässä 24/7, sekä upea kumppani. Ei riitä enää, että hoitaa lapsen / lapset mahdollisimman hyvin, vaan pitää sen rinnalla tehdä hyvää työuraa, sekä pitää itsensä tikissä.

Mä koin äitiyden alkuvaiheissa paljon paineita siitä, että minkälainen äiti mun pitäis olla. Mietin, että pitääkö mun ruveta leipomaan kerran viikossa leipää mun perheelle tai tehdä jotain supersiivouksia katosta lattiaan ja takaisin vähintään kerran kuussa. Mietin oonko nyt tarpeeksi läsnä pienelle vauvalle, jos tiskaan samalla kun se pikkutötterö kihertää babysitterissä mun jalan vieressä.

Mietin myös, että oonko itsekäs jos haluan välillä sitä omaa aikaa tai oonko ihan pinnallinen jos haluan nähdä peilikuvasta omaa silmää miellyttävän tyypin. Mietin, että ehdinkö mä edelleen olla ystävä mun ystäville ja tuleeko mun sinkkukaverit enää mihinkään mun kutsumiin juttuihin, koska ajattelevat siellä olevan ihan leimiä menoa – koska äitiys.

Kyllä mä koin äitiyden myötä, että minäkuva koki jonkinlaisen henkisen taistonsa. Nyt mulla on hyvä ja rauhallinen fiilis. Mun minäkuva on oikeastaan paljon parempi, mitä se on koskaan ollut. Mä oon juuri tällainen Monna mitä mä oon. Ei mun tarvi olla minkäänlainen, jotta jotenkin olisin joidenkin odotusten mukainen äiti. Eikä mun tarvi miettiä myöskään mitään noita juttuja mun ystävistä, omasta ajasta tai peilikuvasta. Mun minäkuvan sisään mahtuu sulassa sovussa äitiys, ystävyys, oma aika, oma hyvinvointi, parisuhde, perhe ja työ. Uskon, että minäkuvan vahvistumiseen on vaikuttanut myös ikä ja elämänkokemus. <3

Miltä susta tuntuu? Onko minäkuva muuttunut iän tai äitiyden myötä?

Monna