Niin minäkin rakastan.

Monet teistä tietävät, että olen parin viime vuoden aikana puhunut täällä blogissa paljon itsensä hyväksymisestä ja armollisuudesta itseä kohtaan, niin henkisesti kuin fyysisesti. Että omaa peilikuvaa pitäisi oppia rakastamaan oli se sitten minkälainen tahansa. Ensin pitäisi oppia rakastamaan peilikuvaansa ja vasta sen jälkeen lähteä sitä muokkaamaan, jos siinä muokkaustarpeita näkee.

monna

Umppu kirjoitti hyvän postauksen pari päivää sitten, siitä kuinka hän rakastaa omaa vartaloaan. Rakastaa vaikka siinä olisi pari raskausarpea tai vähän jaloissa selluliittia. Rakastaa silti ihan täysillä. Luin sitä juttua ja mietin miten ihanasti sanottu. Miten ihanasti Umppu ajattelee itsestään.

Olen ollut yllättävän tiukka itselleni raskauden myötä. Tai siis sille omalle peilikuvalleni. Se on ihan yllättänyt minut itsenikin. Ennen raskautta ihan tosissani joka päivä ajattelin peilikuvaani katsoessani, että olen siihen tyytyväinen. Vaikka olikin huonompia päiviä tai turvonneita hetkiä, mutta silti en koskaan katsonut itseäni peilistä ja ajatellut, että hyi.

monna_2

Nyt kehonkoostumuksen muuttuessa ja vatsan kasvaessa olenkin sitten yllättänyt itseni peilin edestä miettimästä, että voi sentään. En silti edelleenkään ole ajatellut, että hyi. Mutta kehonkuvan muuttumista on ollutkin yllättävän vaikea sulattaa.

Tiedän, että moni äiti siellä ajattelee kuinka voin sanoa näin. Tai kuinka voin ajatella näin. Kuinka itsekäs olen kun mietin vain peilikuvaani, vaikka sisälläni kasvaa uusi elämä ja kohta meidän elämämme mullistava pieni rakkauspakkaus. Mutta en itse ajattele näillä kahdella asialla olevan merkitystä toisilleen. Tai niiden mitenkään kumoavan toisiaan. Samaan aikaan kun olen ollut liian ankara omalle peilikuvalleni, olen ihan yhtä paljon odottanut tulevaa pienokaista, ihan yhtä paljon oppinut jo nyt rakastamaan sitä, kuin jos en olisi miettinyt peilikuvaani.

monna_3

Tuon Umpun jutun luettuani kuitenkin jotain kliksahti päässäni. Tajusin jotenkin hyvin konkreettisesti sen, että niinpä niin – hitto vieköön minäkin rakastan vartaloani. Edelleen. Tunsin oikein sellaisen kuohun sisälläni, että jumankaude nyt minä aion nauttia tästä.

Aion olla armollisempi itselleni. En tuomitse itseäni, vaikka en palautuisikaan raskaudesta niin nopeasti kuin jotkut fitnesstähdet maailmalla. Annan itselleni aikaa palautua, haluan mennä pehmeästi ja rauhallisesti eteenpäin synnytyksen jälkeen. En kiirehdi tai aseta mitään aikatavoitteita, että tuohon ja tuohon mennessä kilojen pitää olla poissa ja vatsan taas litteä. Tiedän, että voin silti olla uskottava työssäni – vaikka vartaloni onkin käyntikorttini. Ei minun tarvitse näyttää muutama kuukausi synnytyksen jälkeen yhtä kireältä kuin viulunkieli.

monna_4

Haluan valmistaa itseäni näillä ajatuksilla jo nyt siihen palautumisvaiheeseen. Vaikka ajatukset vauvan syntymän jälkeen ja varmasti myös sitä ennen heittävät häränpyllyä vielä miljoona kertaa, haluan jo nyt opettaa itseäni olemaan armollisempi itselleni.

Haluan kulkea peilin ohi niin nyt kuin tulevaisuudessakin ylpeänä. Katsomaan itseäni yhtä hyväksyvästi ja rakastavasti kuin ennenkin. Olkoon rasvaprosentti suurempi tai pienempi ja vaikka vatsa löllyisi hetken kuin tyhjä kengurun pussi. Haluan aina muistaa sen, että ulkokuori on vain ulkokuori. Sisällä on se itsevarmuus. En halua ikinä olla se äiti, joka katsoo itseään peilistä ilkkuen ja halveksuvasti, samalla kun pieni tytär katsoo vierestä ja ottaa mallia. Haluan opettaa lapselleni alusta asti rakkauden ja hyväksynnän itseään kohtaan.