Ihana/kamala bloggaajan elämä.

Heipähei!
Täällä vietellään vikaa lomaviikkoa Pohjois-Karjalassa. 🙂

Vastailin taas kommentteihin, kaikkiin muihin paitsi Olet kauniimpi kuin uskot-postauksen kommentteihin. Vastailen niihin heti kun vaan haluan istua koneen ääressä monta tuntia, ehkä sadepäivänä sitten.. Nyt aurinko paistaa, niin päätin käyttää koneen ääressä istumiseen vain kaksi tuntia tällä kertaa. Niinpä niin. Tämä bloggaaminen vie aikaa.
Haluan vastata kommentteihin ajatuksella, siksi en viitsi vastata kaikkiin vaan nopeasti ”ok” tai ”kiitos” tms.. Ja kun vastailu vie aikaa, teen sen usein vähän ryppäissä.
Tuo Olet kauniimpi kuin uskot-postaus kirvoitti ihanan paljon kommentteja ja ennen kaikkea IHANIA kommentteja. Mulla tuli jokaista lukiessa hymy huulille. Ihaninta oli se, että teille jotka kommentoitte on tullut hyvämieli kun olette saaneet ne kolme kaunista asiaa itsestänne kuulla.

Mua vähän harmitti tänään aamulla lukea kommentti samaiseen postaukseen, että ”täällä vähän odotellaan sun vastauksias”.. 🙁 Tottakai vastaan. Kuten aina teen. Mutta mun mielestä tärkein pointti tuossa jutussa oli se, että te saitte hyvänmielen siitä mitä teille sanottiin ja niitä muiden ihania kommentteja lukiessa. Sitä paitsi, en halua että joudun ottamaan jotain syyllisyydentuskia kun en ole ehtinyt nyt lomalla niihin vastaamaan. Joten, koittakaa malttaa. Vastaan kyllä.

Mä oon muutenkin pohtinut tätä bloggaamista loman aikana.
Ihana bloggaajakolleegani Voimariini päätti, että lopettaa kokonaan blogin pitämisen. Toinen ihana kollega Aino kirjoitti TÄÄLLÄ hyvän jutun siitä, miten koko ajan enenevissä määrin kasvava lukijakunta tuo mukanaan myös nurjan puolen.

Nämä jutut ja moni muukin asia välillä pistää miettimään, että miksi sitten tätä blogia kirjoittaa. Tai miksi pitää instagram-tiliä. Samaan aikaan tämä bloggaaminen tuo ihania asioita, siis todella ihania asioita. Uusia ihania ihmisiä elämään, uusia kokemuksia. Vaikka mitä.
Ja se, että mä tykkään kirjoittaa. Ja se, että mun kirjoituksia luetaan. 😉 Ne on niitä ihania asioita siellä huippupäässä.
Mutta sitten on niitä nurjia puolia. Ne voi jostain tuntua ihan turhalta pieneltä valittamiselta, mutta joskus niitä asioita silti vatvoo ja miettii.

On tosi vaikeeta jotenkin myöntää, että joo mulla on suosittu blogi. Mä en tiedä miksi se on vaikeeta myöntää. Jos joku mun ystävä joskus sanoo jollekin, että ”Joo Monna kirjoittaa sellaista tosi suosittua blogia” mulle tulee sellainen hassu olo. Rupee jotenkin hävettämään. Ja samaan aikaan mietin, että ei mun blogi oo ees suosittu.
Vaikka kyllähän se taitaa olla.

Mun ei pitänyt ollenkaan siis kirjoittaa edes tällaista postausta. Tai ylipäänsä tänään en ajatellut kirjoittaa. Mutta sitten kuitenkin teki mieli avata mieltä. Niinhän mä teen. Kirjoitan siitä miltä tuntuu. Nyt ja aina.

Kun muhun ottaa yhteistyökumppanit yhteyttä, että ”me ollaan täällä (tämän ja tämän brändin) toimistolla seurattu sun blogia ja tykätään sun meiningistä ja haluttais tarjota sulle tällaista yhteistyötä”-tyylisesti, mä aina ensin mietin että WAU!! Siis muako noi pyytää? Mutko ne haluaa yhteistyökumppaniksi? Miks? Oon niin pirun kiitollinen, että mua pyydetään mukaan juttuihin, että harvoin haluan sanoa ei. Ja se, että oon mukana monessa on mun mielestä vaan aivan hiton suuri rikkaus. Mä en ajattele koskaan, että tsiisus nyt mä saan rahaa tästä näin ja näin paljon. Suurin osa yhteistyöjutuista kuitenkin on sisältöyhteistyötä, eli saan jonkun tuotteen ja kerron siitä rehellisesti oman mielipiteen. Tai saan kokeilla jotain uutta ihanaa lajia tms. Ne on mulle suuria kokemuksia. Nautin jokaisesta. Ihan täydestä sydämestä.
Joillekin oon joutunut sanomaan ei, ihan vaan siksi, että koen jo tarjousta lukiessani etten pysty kirjoittamaan asiasta omassa blogissani. (kuten vaikka tamponimainokset, siivoustarvikemainokset tms…) Silti näistäkin tarjouksista oon kiitollinen!

Sitten ne nurjat puolet. Saan aika ajoin inhottavia kommentteja, joita en julkaise. Koen siihen oikeuden. Joskus bloggaaminen aiheuttaa myös stressiä, mikä ei ole ollenkaan ollut mun toiveissa. No miksi olisi, kenenkään..
Ehkä se, että blogin lukijakunta kasvaa koko ajan (mitä en oikein ymmärrä aina) luo enemmän paineita. Pitäisi pystyä olemaan samanlainen kuin alussakin, tai kuin tähän astikin. Mutta silti paineita on enemmän.

Se mihin ei saisi kiinnittää huomiota on ne ”heitterit”, mutta silti ne mieitityttää. Mulla on kännykässä sellainen inhottava sovellus kuin instafollow. Siitä näkee aina kaikki uudet seuraajat, mutta siitä näkee myös ne jotka lopettaa seuraamisen. Mä katon sitä päivittäin ja mietin, että miksi toi on lopettanut mun seuraamisen. Miksi mä ärsytän jotain?
Vaikka tiedän, että kaikkia ei voi miellyttää, niin ei se silti ole mitään mieltäylentävää tietää, että toi ja toi tyyppi ei enää seuraa mua. Ajattelen niinkin suoraviivaisesti asiasta, että okei ”se ei enää tykkää musta”. Taas yksi heitteri lisää.

Silti samaan aikaan seuraajia tulee aina tuplasti tai triplasti lisää. Siihenhän mun pitäisi kiinnittää huomio, ei niihin poislähtijöihin. Tai niihin ilkeisiin kommentoijiin.

Mutta näin se mun mieli silti toimii.

Nyt lähden uimaan Pielisjärveen ja nauttimaan auringosta.
Yritän samalla saada mielen pirteämmäksi.
pus <3
IMG_20140719_091143-001 IMG_20140719_121006-001 IMG_20140720_143609-001 IMG_20140720_151446-001 IMG_20140720_182700-001