Kateus

Off topic… Mun on taas avattava sanainen arkkuni tämän kateus-asian suhteen. Mä oon lähiaikoina miettinyt, että miksi suomalaiset ovat niin kateellisia? Kasvatetaanko täällä suoraan jo lapsena kadehtimaan toisia? Vai tuleeko se jossain geeneissä ja äidinmaidon mukana?
Olen jutellut ystävieni kanssa, jotka asuvat ulkomailla tai ovat opiskelleet pidempään ulkomailla ja palanneet Suomeen, tästä asiasta. Tuntuu siltä, ettei muissa maissa kateutta tunneta lainkaan siinä määrin kuin täällä kotimaassamme. 
Mistä kateus sitten johtuu? Huono itseluottamus, se taitaa olla se ensimmäinen syy. Kilpailuvietti, kukaan ei saa olla parempi kuin minä. Tai sitten ihan vaan paha ja ilkeä luonne, joka virtaa suonissa niin kovaa ettei sen huminalta pää toimi kunnolla.
Ihmisten on helppo tuntea sympatiaa (ja myös sääliä) niitä kohtaan, jotka eivät ehkä ole ihan balanssissa jonkin asian kanssa. On se sitten paino, parisuhde, työ tai joku muu asia. Harvoin heille ilkeillään, ajatellaan että ”mulla on sentään asiat paremmin”.
Jos taasen joku yrittää tehdä parhaansa ja siinä onnistuukin, saa hän monesti kateutta ja ärtymystä kohdalleen. 
Asiakkaani (monet) ovat kertoneet, kuinka PT-suhteen aloittaessa jotkin ystävät (tai tuttavat) ovat ottaneet asenteen ”mitä säkin luulet tolla parantavas” tai ”ai sä et syö muka pullaa enää..” jne. Tällaisten kommenttien taustallahan on selkeästi ärtymys omaan pullan syöntiin tai muuhun saamattomuuteen, kateus iskee, että tuokin jaksaa tehdä jotain itselleen, miksi minä en. Ja se purkaantuu ulos ilkeilynä.
Yritys-maailmaan lähtiessä monet (myös minäkin) kuulee tuttavilta kommentteja ”no ei Suomessa mitkään yksityisyrittäjät pärjää”, ”parin vuoden päästä viimeistään oot taas jonkun alaisena”. Miksi se ärsyttää ihmisiä, että haluaa yrittää tehdä elämässään jotain mistä voi olla ylpeä ja iloinen? Taas yksi suomalaisten peruspiirre: tehdään nää hommat nyt vaan tällee miten on totuttu ja sitten voidaan taas vetää kaljaa perjantaina. Kateus herää niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ehkä tyydykkään pelkästään siihen.
Täällä blogimaailmassa jostain syystä minä olen saanut vähän enemmän negatiivisia kommentteja lukijoiltani (anonyymeiltä) kuin muutama ystäväni, jotka pitää blogia. Puhuttiin tästä pikaisesti eilen Erican synttäreillä kolmen muun bloggarin kanssa. Olen miettinyt, että mikä tähän on syynä. En koe olevani sellainen ihminen, jolle pitäisi olla kateellinen. Elämässäni on asiat hyvin, mutta kyllä monella muulla on esim. talous paremmassa jamassa, oma isä ja isovanhemmat elossa jne jne.
Opetelkaa ihmiset olemaan iloisia toisten puolesta, yleensä toisten saavutukset EIVÄT ole teiltä itseltä pois. Jos joku tienaa työssään enemmän kuin sinä, ei se raha ole sinun pussista pois. Jos joku näyttää kauniimmalta jossain mekossa kuin sinä, osta sinä itsellesi toisenlainen mekko. Jos ystäväsi päättää alkaa pudottamaan painoa tai ottaa tavoitteekseen fitness-kisat, kannusta häntä, älä ilku. Tai lähde ystäväsi tueksi mukaan salille.
Minä haluaisin opetella olemaan kovempi. Työminäni on itsevarma. Mutta arkiminäni ei ole ihan niin itsevarma. Joku anonyymi-lukijani joskus kysyikin, että eikö minulla ole itsevarmuus kohdillaan kun loukkkaanun ilkeistä kommenteista. Vastasinkin silloin, että kyllä itsevarmuutta löytyy, mutta kimpaannun asioista suurestikin, jos koen niiden olevan täysin turhanpäiväisiä ilkeilyjä. 
Itsevarmuuteeni en kaipaa välttämättä suurtakaan muutosta, mutta kovuutta tarvitsisin vielä lisää. Vai tarvitsenko? Onko väärin olla tunteellinen ja välillä herkkäkin? Pitääkö tässä kateellisten maassa pyrkiä olemaan vain itsevarma, kova ja vihainen kaikille ja kaikelle?