Tuisku Virolainen pyöräili Baltian halki koiriensa kanssa

Keskellä yötä Tuisku heräsi siihen, että teltan ympäriltä kuului askelia sekä miehen puhetta kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Viereen käpertyneet koirat Sysi ja Yrtti alkoivat murista. Tuisku ajatteli puukkoa, joka hänellä oli piilossa tyynyn alla. Tarvittaisiinko sitä nyt? Askeleet pysähtyivät ja alkoivat onneksi pian loitota kauemmas. Jännitys laukesi helpotukseksi, koirien murina oli pelottanut metsiköstä romua etsivät laitapuolenkulkijat tiehensä.

Ilman asuntoa

Täydellinen kyllästyminen ihmisiin ja elämään, niin Tuisku kuvaa ajatuksiaan seitsemän vuotta sitten. Takana oli vaikeita asioita, lapsuudenkodin turvattomuutta ja koulukiusaamista, joita hän ei ollut koskaan kunnolla käsitellyt.

– Halusin päästä pois kaikesta tutusta ja olla yksin. Olin työtön, eikä minua sitonut mikään, joten keksin hullun idean lähteä pyöräilemään Eurooppaan koirien kanssa.

Tuiskun suunnitelma herätti läheisissä lähinnä kauhua, mutta mitä enemmän äiti ja ystävät päivittelivät, sitä itsepäisemmin Tuisku päätti toteuttaa suunnitelmansa. Säästääkseen rahaa hän irtisanoi vuokra-asuntonsa ja eli kuukauden asunnottomana kahden koiransa kanssa.

– Ostin puihin kiinnitettävän riipputeltan ja asuin siinä Helsingin Kivikossa pienessä metsikössä. Ajattelin, että jos pärjään siinä, pärjään maailmallakin.
Telttaleirin sijainti valikoitui sen mukaan, että intohimoinen agilityharrastaja pääsi treenaamaan viereiselle kentälle heti ­herättyään.

Kuukauden kokeilun jälkeen syyskuun alussa Tuisku pakkasi vähät tavaransa ja kiinnitti vaihteettoman mummomankelimallisen polkupyöränsä perään koiria varten ostamansa kärryn. Teltan lisäksi tärkeimmät tavarat olivat paperikartta, retkikeitin, makuupussi sekä kännykkä ilman internetiä.

– Olin juuri tavannut silloisen kumppanini ja lähteminen tuntuikin vaikealta, mutta halusin silti tehdä sen. Sisälläni oli voimakas tarve antaa itseni eksyä löytääkseni elämääni jotain uutta.

Kohti tuntematonta

Tallinnan lautalla Suomenlahden yli ja kohti Baltiaa. Sen suurempaa suunnitelmaa Tuisku ei ollut tehnyt, ei katsonut reittejä tai ruksannut välietappeja. Satamasta lähti tie, jota pitkin Tuisku alkoi polkea. Vaihteettoman fillarin liikuttaminen kysyi kuntoa, varsinkin, kun koirien kanssa lastattuna peräkärry antoi polkupyörälle 80 kiloa lisäpainoa.

– Olen aina pitänyt pyöräilystä, sillä se on ekologista ja kasvattaa kuntoa. Nuorempana pyöräilin kerran ystäväni kanssa lapsuuden kotikaupungistani Iisalmesta Helsinkiin, joten minulla oli jonkinlainen ajatus siitä, mihin olin ryhtymässä.

Kesäinen pyöräretki Suomen halki oli kuitenkin toista, kuin fillarointi syksyä vasten vieraassa maassa.

– Kuvittelin, että matkaamalla etelään pystyisin kulkemaan syksyä karkuun, mutta jo Virossa kylmät yöt yllättivät. Mittari painui välillä pakkasen puolelle, eikä minulla ollut tarpeeksi lämpimiä vaatteita tai kunnon makuupussia. Öisin otin koirat viereeni lämmikkeeksi.

Koirat turvasivat telttaa ja estivät jäätymästä, mutta muutoin niiden kanssa samaan pussiin ahtautuminen ei ollut järkevää. Sen Tuisku tosin sai oppia vasta myöhemmin.

Kirjeitä itselle

Polkiessaan loputtomia maanteitä Tuiskun mieleen alkoi nousta käsittelemättömiä asioita. Ihmissuhteita ja eroja, joita hän ei ollut miettinyt, siirtynyt vain seuraavaan. Lapsuuden­traumoja, joiden muistot saivat kyyneleet nousemaan silmiin.

– Mitä kipeämpiä tunteita itsessäni kohtasin, sitä kovemmin poljin. Elin täysin luonnon rytmissä ja olin liikkeessä usein aamiaisesta iltaan asti.

Kilometrejä taittui päivittäin noin sata. Vasta jälkeenpäin Tuisku käsitti, että liikkuminen oli tapa purkaa ahdistusta.

– Jos nyt lähtisin samalle reissulle, pysähtyisin paljon enemmän fiilistelemään kauniita paikkoja ja nauttimaan kokemuksesta. Silloin tuntui tärkeämmältä vain mennä eteenpäin, vaikka ilman päämäärää.

Tuisku purki ajatuksiaan pyöräillessään myös nauhurille, joka osaltaan lievitti koti-ikävää.

– Täytin tyhjää tilaa puhumalla ja pidin äänipäiväkirjaa. En koskaan kuunnellut niitä nauhoja reissun jälkeen. Tärkeintä oli vain saada asioita ­sanotuksi.

Tuhannen euron reissubudjetista Tuisku salli itselleen päivittäisen lämpimän aterian ravintolassa tai huoltoaseman baarissa, mikä nyt milloinkin tuli vastaan. Pari kertaa viikossa hän kävi peseytymässä hotellissa tai kylpylässä. Yksinäinen reissunainen herätti huomiota ja usein joku hakeutui juttusille.

– Vaikka minulla ei ollut paikallisten kanssa yhteistä kieltä, jostain syystä he halusivat kertoa minulle asioitaan, arkaluontoisiakin. Heidän koskettavat tarinansa antoivat perspektiiviä omiin kokemuksiini.

Satunnaisia kohtaamisia lukuunottamatta Tuisku vältteli ihmisiä ja etsi yöpaikan mielellään sivummalta, myös turvallisuussyistä. Hän hakeutui pieniin metsikköihin ja muutaman kerran Tuisku leiriytyi yön pimeydessä vahingossa hautausmaalle. Matkan pelottavin kokemus tapahtui Puolassa, missä Tuisku heräsi yöllä teltan ulkopuolella hiipparoivien miesten ääniin.

– Tajusin vasta seuraavana päivänä, että telttani vieressä oli epävirallinen kaatopaikka, jota laitapuolenkulkijat kävivät öisin tonkimassa.

Ei mikään huviretki

Vanhan polkupyörän ketjut hajosivat matkan aikana viisi kertaa. Kerran Tuisku talutti rikkinäistä pyörää 13 kilometriä huoltoasemalle, jossa joku paikallinen mies ystävällisesti korjasi kulkuvälineen siihen kuntoon, että sillä pystyi taas jatkamaan matkaa. Kotona Tuisku oli aina kokenut avun pyytämisen vaikeaksi, mutta yksin vieraassa maassa oli pakko turvautua tuntemattomiin ihmisiin.

– Pettymyksensietokykyni kasvoi kuukauden aikana valtavasti ja opin myös kannustamaan ja kehumaan itseäni onnistumisista.

Kotiin Tuisku soitti harvakseltaan, lähinnä kertoakseen, että on hengissä.

– Vaikka olin lähtenyt hakemaan yksinäisyyttä, en kuitenkaan kokenut sitä negatiivisena asiana, sillä parhaat ystäväni Sysi ja Yrtti olivat mukana.

Suomessa Tuisku kärsi paniikkihäiriöstä, mutta matkan aikana hän oppi hallitsemaan kohtauksia. Kun Tuiskua pelotti, hän jutteli koirille ja rauhoitteli niitä.

– Tunsin olevani niiden emo ja ajattelin, että minun pystyttävä huolehtimaan niistä kaikissa tilanteissa, myös silloin, kun olen heikoimmillani. Sitä paitsi, mitä siitä olisi tullut, jos me kaikki kolme olisimme alkaneet sekoilla puussa roikkuvassa teltassa, Tuisku nauraa.

Reissun kurjimpia kokemuksia oli ruokamyrkytys, jonka Tuisku sai kebab-ravintolasta.

– Olin syönyt kasvisruokaa välttääkseni ruokamyrkytyksen, mutta Puolassa eräässä autioituneessa kaupungissa oli vain kebab-ravintola, joten nälissäni otin riskin. ­Ajattelin, ­ettei minulla voisi olla niin ­huono tuuri.

Seuraavan yön Tuisku vietti kovassa kuumeessa oksentaen ja ripuloiden, mutta aamulla hän pakotti itsensä jatkamaan matkaa. Huterasta ja heikosta olosta huolimatta.

– Olen kasvanut lapsuuteni maatilalla, jossa piti sairaanakin tehdä töitä. Siksi minun on ollut vaikea antaa itseni levätä aikuisenakaan.

Kotia kohti

Eksyminen on taitolaji. Vailla minkäänlaisia matkasuunnitelmia Tuisku suunnisti Latvian ja Liettuan kautta Saksaan. Kulkemansa reitin hän piirsi kartalle, joka oli Suomessa tarkoitus kehystää seuraavan kodin seinälle. Joku kuitenkin varasti kartan pyörän telineestä Saksassa, vain hetken ennen kuin Tuisku hyppäsi junaan ja aloitti kotimatkan. Edessä piti olla enää helppo juna­matka Tanskan kautta Ruotsiin ja siitä laivalla Helsinkiin, mutta junassa Tuisku huomasi, että Yrtti, nuorempi koirista, vaikutti sairaalta. Tanskalainen eläinlääkäri epäili virtsarakon­tulehdusta ja määräsi vahvoja antibiootteja, joiden turvin matka jatkui Ruotsiin. Yrtin vointi kuitenkin huononi lääkkeistä huolimatta ja Tuisku joutui turvautumaan eläinlääkäriin myös ­Tukholmassa.

– Pitkän selvittelyn jälkeen todettiin, että Yrtti oli sairastunut todella harvinaiseen, hengenvaaralliseen babesioosiin, jota levittävät punkit. Oikeiden lääkkeiden avulla Yrtti alkoi vihdoin parantua.

Päivittäisissä punkkitarkastuksissa Tuisku oli nyppinyt koirista kymmeniä punkkeja ja muutamia myös itsestään. Yhteisessä makuupussissa majailu ei ollut parantanut tilannetta ja myöhemmin Tuisku tajusi, että pienet babesioosipunkit olivat päässeet myös teltan hyttysverkon raoista sisään.

– Olin kuluttanut koko matka­kassani, joten jouduin soittelemaan sukulaisille ja tutuille Suomeen ja pyytämään rahaa eläinlääkärikuluihin. Kukaan muu kuin äitini ei suostunut auttamaan, mutta hänellä ei ollut mistä antaa.

Lopulta Tuisku uskaltautui pyytämään rahaa tuoreelta kumppaniltaan, joka lainasi ison summan hetkeäkään ­miettimättä.

– Olin järkyttynyt, että ihmiset, joita pidin läheisinäni, eivät olleetkaan valmiita auttamaan minulle tärkeässä asiassa.

Loppuun ajetun polkupyörän Tuisku hylkäsi Tukholmaan ja työnsi koirien peräkärryn käsin laivaan.

Vahvempi minä

Kun Tuisku nyt muistelee matkaansa, häntä hymyilyttää. Vasta iän myötä hän on tajunnut, miten hullun rohkea matka oli. Ja tarpeellinen. Reissu sai ymmärtämään, että vaikeita kokemuksia on hyvä käsitellä.

– Näin autioituneita kyliä ja kaupunkeja, köyhyyttä ja kurjuutta, jotka antoivat eväitä omien kokemusteni käsittelyyn. Tunsin usein oloni etuoikeutetuksi, kun sain nukkua teltassa.

Myös suhde omaan vartaloon muuttui matkan aikana. Lähtiessään Tuisku oli fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta liikunnan harrastaminen ei ollut terveellä pohjalla.

– Liikuin koska pelkäsin, että jos lihon, minut hylätään. Olin suorituskeskeinen ja ihailin pakonomaista vahvuutta ja sisukkuutta.

Nyt tilalle ovat tulleet pehmeys, lempeys ja myötätunto omaa itseä kohtaan. Kehonkuva on eheytynyt; vahvuus tarkoittaa nykyään muutakin kuin fyysistä voimaa. Yksinäisyydensietokyvyn lisäksi matkan tärkeimpiä anteja oli oppia kuuntelemaan ja sietämään omia ajatuksia. Arjessa niitä oli ollut liian helppo paeta kiireeseen ja ystävien keskelle.

– Itsensä äärelle pysähtyminen oli vaikein teko, minkä olen ikinä tehnyt, mutta sen avulla sain riittävästi itseluottamusta työstää omia tunteitani.