Kun terveelliset elämäntavat menee yli

Tämä aihe voi olla vaiettu (on ollut ainakin omalla kohdallani), tai sitä ei halua myöntää. Voisiko sanoa, että ihmismieli voi olla usein sellainen, että se haluaisi haukata liiankin ison palan ja alkaa olemaan itselleen helposti armoton. Täällä kätensä nostaa ylös nainen, joka on oppinut kaiken kantapään kautta ja on myös saanut kouluttaa itsensä olemaan itsellensä enemmän armollisempi ja kuuntelemaan kehon ja mielen viestejä tarkemmin.

Olin melko lähellä jonkin asteista pakkomiellettä ja terveelliset elämäntavat meni mulla aikoinaan yli. Tämän tarinani myötä toivon, että herätän ajatuksia ja myös tunteita pintaan juuri heille, kenen tämän tarinan kuuluu lukea. Koska tämä asia voi just nyt olla läsnä jonkun elämässä ja näiden samojen juttujen kanssa kamppailevia löytyy aivan varmasti myös nyt. Eka asia, jonka mä olisin tuolloin 7 vuotta sitten halunnut kuulla ja oikeasti ymmärtää oli: sinä riität, sun ei tarvi olla mitään muuta. Rauhoita tahtia nyt.

Elämäntapamuutos kaiken taustalla, jonka jälkeen mun piti näyttää itselleni ja muille…Jotain. Kun terveelliset elämäntavat menee yli.

Kaikki lähti siitä, että laihdutin 10 vuotta sitten itseni normaalipainoon ja aloitin liikkumisen, josta muodostui mulle ihana uusi intohimo ja päädyin alkuun kouluttautumaan ensin ryhmäliikuntaohjaajaksi.  Liikkumisesta tuli mulle arkea ja myös ruokavaliojutut alkoivat kiinnostaa enemmän ja enemmän. Omat tavoitteeni olivat tuolloin paljolti ulkoisia tavoitteita: kiinteytyminen pääosassa. Kuin huomaamatta olin pikkuhiljaa ajautunut tielle, jossa vahtasin kaikkia syömisiäni ja liikunnassa kuluttamiani kaloreita, mikroja ja makroja. Kulutin paljon aikaa siihen, että laskin päivän kaloreita, tein itselleni tiukkoja ruokavalioita ja tein liikuntasuunnitelmia itseäni varten. Tein terveellisistä elämäntavoista itselleni jollain tavalla vankilan, joka alkoi rajoittamaan arkeani.

Alla kuvassa minä, pieni Elina 7 vuotta sitten, joka vaati itseltään aivan liikoja ja eli tiukoissa raameissa terveellisten elämäntapojen suhteen.

 

Suuri peikko: hiilihydraatit

Erityisesti hiilihydraateista tuli mulle tuolloin, noin 6-7 vuotta takaperin, jonkinlainen peikko. Miettikää, nainen joka treenaa kestävyysliikuntaa (kovatehoisia bodystep -tunteja, spinningiä, juoksua, kuntosalia…Treenaamista tuli viikossa puoliammattialaisurheilijan määrä), vältteli tuolloin isoja määriä hiilihydraatteja ja laski kaloreita. Valitsin kaupan hyllyltä sen vähäkalorisimman tuotteen, mieluummin kuin luonnollisemman vaihtoehdon. Light -tuotteita kului, enkä välittänyt niiden sisältämistä keinotekoisista makeutusaineista, tai siitä, mitä ne pitkällä aikavälillä tekee mun elimistölle. Mulle tärkeintä oli vaan se, miten vähän tai paljon energiaa mikäkin sisältää ja kunhan saan tarpeeksi proteiineja.

En tuolloin omalla kohdallani käsittänyt, että paljon treenaavan yksi pääpolttoaine on hiilihydraatit ja syömällä niitä rennommin, voisin saada paljon parempia tuloksia, kuin kituuttamalla sen kanssa. Aliarvioin myös omaa energiantarvettani ja totutin kehon elämään vähäisellä energiansaannilla. Alla olevassa kuvassa yksi perusaterioistani. Mun huomio kiinnittyy tuohon yhteen jälkiuunileivän palaseen. Se on aika vähän hiilihydraattia kasvisten lisänä, niinkin aktiiviselle nuorelle naiselle.

En tuolloin käsittänyt, että paljon treenaavan yksi pääpolttoaine on hiilihydraatit ja syömällä niitä rennommin, voisin saada paljon parempia tuloksia, kuin kituuttamalla sen kanssa.

Kun mikään määrä ruokaa ei riitä

Kun energiamäärä oli pääosin viikolla liian alhainen (noin 1800-2000 paikkeilla muistaakseni, mikä on todella aktiiviselle treenaajalle aivan liian vähän) ja treenimäärät katossa, täytyi mun kehon kompensoida tilannetta. Usein kun olin yksin kotona tai oli viikonloppu ja oltiin menossa, se riistäytyi mun hallinnasta. En hallinnut mielitekojani. Muistan, kihlajaistemme jälkeen pakastin pakkaseen porkkanakakkua. Yhtenä iltana ollessani yksin kotona, se iski. Söin ensin lautasellisen puuroa, toisen. Ei riitä. Muistin leivokset pakkasessa ja avasin pakkasen. Ajattelin ottavani ihan vähän. Sitten lisää. En edes sulattanut leivoksia, vaan ahmin niitä hiilarinnälkääni JÄISINÄ. Jälkeenpäin koin syyllisyyttä ja sätin itseäni mokasta. Miksi päästin irti kontrollista?

 

Itsensä ruoskiminen

Ruoskin itseäni paljon. Treenaamaan kaksi kertaa päivässä, jopa kolmekin ja tein aamulenkkejä lähes tyhjällä vatsalla. Halusin olla ulkoisesti mahdollisimman hyvän näköisessä kunnossa, halusin elää kuin mielikuvani fitnessurheilija ja tuolloin muistankin ottaneeni jatkuvastí kuvia mun vatsalihaksista. Aivan kuin mun arvo näkyisi mun vatsalihaksissa ja siinä miten ne näkyy ja kuinka ohut rasvakerros siinä on välissä. Kuitenkin kaiken aikaa mä koin, että en ole tarpeeksi, jotain pitäisi muuttaa ja olla paremmin. Ei riittänyt että painaisin 58 kiloa, vaan halusin painaa vähemmän. Kun saavutin tavoittelemani 56 kilon rajan, en tuolloinkaan ollut tyytyväinen. Mikä mulle riittäisi? Millainen ulkomuoto? Aina jossain oli liikaa ja jossain liian vähän.

Aivan kuin mun arvo näkyisi mun vatsalihaksissa ja siinä miten ne näkyy ja kuinka ohut rasvakerros siinä on välissä. Kuitenkin kaiken aikaa mä koin, että en ole tarpeeksi, jotain pitäisi muuttaa ja olla paremmin.

Läheiseni alkoivat huomata elämäntyyliäni ja pakkomiellettäni terveelliseen syömiseen ja treenaamiseen. He olivat huolissaan ja kokeilivat ohimennen mainita asiasta. En ymmärtänyt mitä he ajavat takaa, ajattelin että elän vain terveellisesti. Kaikki tämä alkoi heijastumaan myös ihmissuhteisiin. En antanut itseni relata, vaan pidin itseäni paljolti kiinni tiukoissa omissa linjoissani; treenisuunnitelmat, ruokavalio. En käsitä näin jälkeenpäin miten oikein jaksoin ja kuvittelinko sen tuovan mulle onnen.

Oikeastihan mun elämässä oli kaikki tosi hyvin! Uskon että tää kaikki kumpusi jostain näyttämisen halusta. Halusin näyttää että mä pystyn johonkin. Kuitenkin tää lähti viemään mua kaiken aikaa syvemmälle, josta onneksi jossain kohtaa (iän karttuessa) tajusin nousta ylös.

 

Personal traineriksi kouluttautuminen

Kouluttauduin personal traineriksi vuonna 2013-2014 ja koulutuksessa pyörittelin jatkuvasti ravinto-osuuksien aikana laskuria päässäni ja mietin omaa hiilihydraatinsaatiani sekä energiantarvettani ja saantiani. Täytin lappuja kirjoittamalla ylös ruokavaliotani ja laskemalla sitä auki. Tajusin tuolloin, että mun oma hiilihydraatinsaantini ei täytä suosituksia, ei edes istumatyötä tekevän passiivisen ihmisen suosituksia. Mua kauheksutti liikkujan suositusmäärät ja oikeasti ajattelin että paisuisin pullataikinaksi sillä määrällä. Koulutusputki oli mulle tosi hyvää itsetutkiskelun aikaa kaikin puolin. Aloin kyseenalaistaa omaa senhetkistä tyyliäni ja aloin jo pohtimaan, onko mulla kaikki palikat nyt ihan kasassa ja kohdillaan.

Tiesin, että haluan olla ns. itseni käyntikortti, kun valmistuin personal traineriksi. Tuolloin mun treeni-, ja ajattelutapa oli todella fitnesstyyppistä. Koutsasin muita syömään ja treenaamaan monipuolisesti ja voimaan hyvin. Itseltäni vaadin kuitenkin liikoja, enkä kuitenkaan koskaan ollut täysin tyytyväinen itseeni. Tällainen elämäntyyli alkoi syödä sisältä. Elämäntyyli, jossa en koskaan riittänyt itselleni täysin ja kokoajan piti olla enemmän itselle.

En koskaan myöntänyt sitä, mutta se, että tää tais mennä yli, kävi mielessä moneen otteeseen. Olen täysillä tekijä, joten vahingossa tekemisen innostus vei mut väärille raiteille, jolta onneksi tajusin palata takaisin oikealle. Mitään vakavaa ei siis kohdallani ole tapahtunut. Mitä nyt muutamia vuosia meni vähän ohisuun, kun elämä pyöri aivan liikaa oman navan; treenin, ruokavalion ja ulkonäköjuttujen ympärilä.

Mitä piti tapahtua?

Niin, mitä piti tapahtua? Mä en oikeen itsekään tiedä, mikä herätti mut ja nosti ylös sinne elämästä nauttivien kirjoihin. Vaikka nautinhan mä treenaamisestakin erittäin paljon, mutta tarkoitan elämän osa-alueiden tasapainoa tässä asiassa. Jossain kohtaa vaan aloin relata enemmän ja lisätä hiilihydraatteja lautaselle ja huomasin, että se vaikutti mun jaksamiseen positiivisesti. Huomasin ahmismiskohtausten loppuvan ja jaksamisen sekä kehittymisen treeneissä paranevan. Tajusin, että en paisu pullataikinaksi. Aloin myös seurailla paljon treenaavien somekanavia ja ymmärsin sen, että pääosa heistä syö ihan mahdottomia määriä ravintoa! Koska treeniin pitää saada polttoainetta, eikä polttoaineeksi riitä leivän kannikka, kasvikset ja kanafile!

Koska treeniin pitää saada polttoainetta, eikä polttoaineeksi riitä leivän kannikka, kasvikset ja kanafile!

Piti tapahtua ihmiskoe, koe omalla keholla, mitä tapahtuu kun polttoainetta lisätään ja sinne tehdään muutoksia. Sen muistan että alkuun se pelotti. mutta sitten aloin ymmärtämään, oman kokemukseni myötä.

 

Crossfit ja sen vaikutus kehokuvaan ja ravintoon

Erityisesti se, kun aloitin Crossfitin harrastamisen, alkoi mun mieli huomaamatta vaihtua ulkonäkökeskeisyydestä suoritukseen, kunnon kasvattamiseen ja tekemiseen. En sano, että fitnessmaailma olisi mitenkään huono, ei, vaan ehkä mulle se ajatus ulkonäkökeskeisyydestä ei ollut se sopivin ja aloin voida huonosti. Yhtäkkiä sanotaan, että nyt sun pitää syödä ja kunnolla, että jaksat nää treenit, oli mun sielulle kuin laulua. Joku sanoo, että sun pitää syödä hiilihydraatteja ja kunnolla ravintoa, jotta sä kehityt.

Tykkään crossfitissä siitä, että sen kulttuuri ei ole ensinnäkään ulkonäkökeskeistä ja enemmän just arvostetaan kehittymistä suorituksessa. Toki helposti mäkin sain siitä alkuun itselleni pakkomielteen kehittyä ja tavoittelin mitä lie kisaamista ja vedin ihan päättömiä treeniviikkoja, koska olin vaan niin innoissani ja halusin oppia uutta. Crossfit on siitä kavala, koska treenit voi olla tosi kuormittavia, alkaa treeniputket näkyä ja tuntua. Palautumista tässä lajissa travitaan ja siihen on kiinnitettävä huomiota erityisesti. Balanssi kaikessa.

 

Olet hyvä just noin

Tänä päivänä mun pään sisällä ei ole enää ikuista kalorilaskuria joka laskee jokaisen syömäni aterian kalorit ja makrot. Syön hyvin ituitiivisesti ja kuuntelen, mitä keho haluaa just sillä hetkellä. Ei ole maailmanloppu jos mun aterialla ei ole vähintään 15 grammaa proteiinia ja äitiäkin kuulemma helpottaa, kun ei aina tarvitse tehdä meille erityisruokaa erikseen, vaan me syödään sitä, mitä muutkin napisematta. 😀

Tänä päivänä mä voin hyvällä omallatunnolla syödä suunnittelemattoman herkun, josta en soimaa itseäni tai vaikka lasagnea jos sellaista on tarjolla, eikä mun tarvitse tehdä omia sapuskojani. Tänä päivänä olen hiilihydraattien puolestapuhuja, erityisesti treenaavien polttoaineena! Erilaiset ruokahimot-, ja ahmismiskohtaukset ovat historiaa. Ainiin ja paino, se alkaa nykyään kutosella! En enää kaipaa 5- alkuiseen, vaan tykkään mun kehostani tällaisena kuin se nyt on. Siellä on lihaksia ja siellä on pehmeyttä, voisiko sanoa että naisellisen sporttinen. 😀

Tämä tarina on nyt suoraa puhetta ja yksi hyvä esimerkki, mitä esimerkiksi esimerkiksi somen luomat ”paineet” siitä, että tavallisen ihmisen kuuluisi elää kuin huippu-urheilija ja näyttää siltä kuin huippu-urheilija, voi luoda nuorelle naiselle, joka on vielä epävarma itsestään ja kropastaan.

Tavoitteeni?

Mun tavoitteet on voida mahdollisimman hyvin, olla energinen, säteilevä ja hyvinvoiva. Elämäni kunnossa monipuolisesti. Muistan, että hyvä ystäväni Viivi sanoi mun puhjenneen kukkaan, kun löysin sen oman tapani voida hyvin. Se kuulemma paistoi jostain kuvasta ja olemuksestani. Tuolloin kalorilaskuri oli kadonnut päästäni ja olin itselleni armollisempi. Tuolloin taisin painaa 61 kiloa, eli 5 kiloa enemmän kuin silloin aikaisemmin ja huomata, että siinä painossa mulla on tosi hyvä olla. Tuolloin fiilistelin toimivaa kehoa ja sitä, mihin kaikkeen se pystyy ja tajusin myös sen, että haluan ehdottomasti kohdella sitä jatkossakin niin hyvin kuin vain mahdollista ja pitää se terveenä.

 

 

Nyt

Nyt kohtelen itseäni paremmin. Nykyään hyvin usein aamuintervallien sijasta joogaan ja aloitan päivän rauhallisesti. Jooga on vienyt multa palan sydäntä mennessään ja olen sen kautta oppinut suunnatonta arvostusta itseäni ja kehoani kohtaan. Jos siltä tuntuu, voin sen intervallinkin tehdä, mutta en koe siitä painetta. Tykkään liikkua monipuolisesti, enkä koe syyllisyyttä siitä, että otan iisimmin tai pidän kevyen päivän kun keho sitä pyytää.

Ymmärrän palauttavan liikkeen vaikutuksen kokonaisvaltaiseen hyvään oloon ja olen oppinut kyllä valtavasti matkan varrella palautumisesta, kunnon kehittämisestä ja fiksusta tekemisestä. Kantapään kautta. Annan kehon palautua ja osaan myös ottaa siitä välillä irti! Nautin edelleen crossfitistä ja kovatehoisista treeneistä, mutta rakastan myös sitä, kun saan antaa kehoni levätä ja mielen tasapainoittua joogassa. Kehittyminen vaatii sitä, että välillä antaa kehon palautua treenien jäljiltä, se vaatii hyviä ja toimivia ravitsemistoimenpiteitä.

Jos olo on nuhjuinen tai päivä on ollut kuormittava, en vaadi itseltäni mahtisuoritusta. Tottakai välillä harmittaa, kun joku ei onnistu tai joku ei vaan mene eteenpäin. Kuitenkin, kehonkuva on mulla muuttunut täysin ja en enää tavoittele minivähärasvaista kroppaa ja sikspäkkiä, vaan enemmänkin elinvoimaisuutta ja suorituskykyä. Ymmärrän että kokonaisvaltainen hyvinvointi on paljon enemmän kuin pelkkiä makroja, kaloreita ja rasvaprosentteja.

Loppujen lopuksi. Tää on ollut hieno matka ja kaiken piti tapahtua, jotta mä ymmärrän paremmin. Tämä teksti myös muistutuksena niille, jotka treenaamisen ja terveellisten elämäntapojen fiilis meinaa täysin viedä mukanaan. Kuitenkin sen hyvinvoinnin takana on niin paljon muitakin asioita, kuten ihmissuhteet,oma henkinen jaksaminen ja muut asiat. Muistetaanhan nekin tän hektisen ja välillä niin armottomankin arjen keskellä. <3

Paljon valoa ja hymyä sun viikkoon! Pidä itsestäsi hyvää huolta ja kohtele sun kehoa rakastavasti.

-Elina

Lue mun muutostarina TÄÄLTÄ

 

Seuraa meitä somessa: Facebook / Instagram