Minut on kutsuttu osallistumaan Äijien Method Putkisto -kurssille. Ehkä kutsu liittyy siihen, että olen näytellyt sotaelokuvassa (Tali-Ihantala) tai siihen että Pudotus-kirjassani henkilöillä on useammin kädessään haulikko kuin virkkuukoukku. Oli niin tai näin, olen saavuttamastani äijä-arvonimestä suorastaan ylpeä.
Ja pystyyhän kuka tahansa äijäilemään kulahtaneessa nahkarotsissa tv:ssä tai kaupungin yössä, mutta annas olla kun lyödäänkin jumppamatto alle ja kehotetaan venyttämään takareisiä. Siinä murtuu helposti kovempikin karju.

Odotan ensimmäistä tuntia innoissani. Kunnes h-hetki lähenee. Jännitys on samantyyppistä kuin näyttelijällä ennen ensi-iltaa; jalan katkeaminen tuntuisi armahdukselta. Kävellessäni kohti Mannerheimintien Putkisto-studiota tapaan liikennevaloissa palaveriin kiirehtivän, viime aikoina hyvinkin palkitun elokuva-ohjaajan. Vaihdamme kuulumiset ja kokeilen kepillä jäätä.

- Olen menossa Method Putkisto -tunnille, oletko kuullut moisesta?
Iso mies höristää korviaan.

- Olen, ex-tyttöystävä suositteli, en mennyt.
Mietin mihin olen päätäni työntämässä. Studiolla on hiljaista. Nopeasti tajuan saapuneeni paikalle viikkoa liian aikaisin.

Viikkoa myöhemmin olen taas studiolla. Äijäporukkamme kokoontuu kahvittelemaan. Ryhmämme on erittäin heterogeeninen, ikähaitari on kymmeniä vuosia ja nopean esittelykierroksen jälkeen käy ilmi, että meitä on myyjästä tv-tuottajaan, rakennusmiehestä vapaaherraan.

Olen porukan nuorimmasta päästä ja vaikka Method Putkisto on minulle täysin vieras laji, teatterikorkeakoulussa olleet pilates- ja joogatunnit tekevät minusta ryhmän kokeneimman venyttelijän. Lisää paineita.

Hermostunut puheensorina täyttää tilan. Lopulta salin ovi aukeaa. Valoisassa tilassa on koko takaseinän kattava peili (jep-jep), punaisia jumppamattoja (voi helvetti) ja matoilla keltaiset jumppapallot (ei perkele).

Otan oman paikkani rohkeasti eturivistä. Kadun syvästi, että pelasin toissapäivänä jalkapalloa hiekkakentällä 2 kertaa 45 minuuttia. En venytellyt ja jalat ovat ihan romuna. Alan pomputella jaloillani jumppapalloa ja saman tien se karkaa ja poukkoilee holtittomasti salin läpi. Jos potkaisisin pallon muka vahingossa käytävään, lähtisin hakemaan sitä, enkä tulisi enää koskaan takaisin?

Samassa sisään astuu Jari-Pekka Keurulainen a.k.a Gene. Mies näyttää Paluu Tulevaisuuteen -elokuvien hullulta professorilta ja intensiteetti tekemiseen on sama. Kymmenessä minuutissa olen unohtanut ympäröivän maailman ja keskittynyt Keurulaisen yhteenvetoon siitä, mistä Method Putkistossa on kyse. Pää, rintakehä, lantio. Liikkuvuus, venyvyys. Lihakset pidemmiksi kuin luut. Pitkäkestoisia venytyksiä. Hengitys. Mutta puheet pois ja matolle.