Hiihtäen Norjan huipulle

Hiihtäen, kahlaten ja kontaten

Vuoristovaelluksen juju on monipuolisuus. Kyse on etenemisestä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla: hiihtämällä, sauvojen kanssa kävellen ja kahlaten, kiipeämällä hakkujen kanssa ja laskettelemalla. Monipuolisuus säästää lihaksia. Seinä ei nouse pystyyn vartalon jäykistymisen takia niin kuin monessa muussa lajissa.

Sydän ja verenkiertoelimistö saavat rennon maratonin päivässä, vaikka seitsemänä päivänä peräkkäin. Liikkeet ovat hitaita, ja ne tehdään pääsääntöisesti erittäin hyvin vaimennetuilla alustoilla. Siksi vuoristovaellus sopii myös niille liikkujille, joita rasitusvammat kiusaavat. Poikkeavaa on myös se, että suuretkin kuntoerot tasoittuvat.

Keskenkuntoinen roikkuu peesissä, kun kovakuntoiset avaavat uraa polveen saakka ulottuvaan jauhomaiseen lumeen. Ihminen jaksaa kun vain haluaa. Jaksamisen ihmeen kokee vuoristovaelluksessa lähes päivittäin, ja aina se tuottaa suurta tyydytystä. Me aiomme valloittaa uusia huippuja vielä eläkeukkoina. Meitä ei pysäytä edes ilmastomuutos. Se ei ehdi. Nämä lumet tulevat joka talvi takaisin.

Tennissukat käden suojana

Alan ihmiset vertaavat usein vuoren valloitusta seksiin. Älkää käsittäkö väärin: juttu ei liity mitenkään kestoon eikä huippuhetkiin. Ne ovat tyystin erilaisia. Vertaus kertoo äärimmäisen voimakkaasta fyysisestä ja henkisestä kokemuksesta, intohimosta. Meidän kiihkomme syttyi vuosia sitten hetken päähänpistosta.

Partaa kasvoi nippa nappa sen verran, että puhuttiin miesten sarjasta. Halusimme tehdä jotakin hienoa kesälomalla ja päätimme kiivetä Alppien korkeimmalle huipulle Mont Blancille. Kokemus ei unohdu ikinä. Päätä särki helvetisti, kun seisoin Mont Blancin huipulla kymmenen asteen pakkasessa.

Kaksi tennissukkaa suojasi toista kättä. Se oli menettänyt hanskan Italiaan laskeutuvaan rotkoon – valokuvauksen takia. Toinen saman retkueen edustaja saavutti 4 807 metrin korkeuden tavallisissa hyvin tuulettuvissa verryttelyhousuissa. Hänkin muistaa tunteen loppuikänsä.

Kelpo huippuja lähelläkin

Näiden kokemusten jälkeen tajusimme, että upeita vuoria löytyy myös lähempää: Jotunheimenistä, Ruotsin Sarekista ja Kebnekaiselta sekä Pohjois-Norjan Lyngenistä. Lähivuoristoissa on kaiken lisäksi hiljaista. Ihminen aistii luonnon värit ja äänet voimakkaammin, kun ympärillä ei ole muita hälisemässä.

Alppien suosituimmilla huipuilla käy sellainen kuhina, että siellä voisi pitää urheiluliikkeen retkeilyvälinepäivää. Jopa Mount Everestillä on ruuhkaa. Vuosia sitten makasimme selällämme lumessa Tarfalan laaksossa Kebnekaisen juurella ja hämmästelimme pohjoisen tähtitaivaan kirkkautta. Kymmentuntinen kahlaaminen lumessa oli vienyt kovimman kiireen.

Sarekia kiersimme viikon ja tapasimme yhden ketun, jonka käytös oli kummallisen kesyä. Jotunheimenillä näimme yhden ainoan riekon. Kokemustakin on karttunut: muutamia vähäisiä kolhuja, pari lumivyöryä ja yksi lievä varpaiden paleltuminen. Vuoristot ovat vaarallisia paikkoja. Onnettomuudet tapahtuvat usein iltapäivällä ja alamäessä, kun raukea tyytyväisyys lannistaa tarkkaavaisuuden.

Motivaatio kasvaa edetessä

Ensimmäinen päivä on aina tylsin. Vartalo ei ole vielä sopeutunut, ei liikeratoihin eikä ilmastoon. Rinkka pullistelee varusteita, muonaa ja polttoainetta, ja se pitäisi saada siirrettyä perusleiriin. Motivaatio ei ole vielä voimistunut kiihkoksi. Ensimmäinen päivä on tylsä myös helmikuun alussa Jotunheimenissä.

Perusleiriin Leirvassbuhun on 13 kilometrin matka. Korkeusero on 500 metriä eli edessä on loivaa nousua. Retkikunnan toinen puolisko päättää lähteä, vaikka osa porukasta vielä tunkee varusteitaan rinkkoihinsa. Ideana on, että kovakuntoisempi tiimi hiihtää rauhallisemmat menijät kiinni.

Navakka tuuli puhaltaa laakson suuntaisesti meitä vastaan. Se pauhaa kuoritakin hupussa niin kuin nousukiidossa oleva suihkumoottori. Kun sille kääntää selkänsä, huppu räksyttää kuin helikopteri. 20 tai 25 metriä sekunnissa, ihan sama. Se on kuitenkin selvää, että tuuli vain yltyy.

Etäisyys naapuriin on pidettävä parissa metrissä, jos huudon haluaa kantavan kaverin korviin saakka. Meno hiipuu horjahtelevaksi luisteluksi jäisellä tienpohjalla suksien teräskanteista huolimatta.

Myrsky syö voimia

Liukkaimmassa paikassa eteneminen pysähtyy puhuriin, joka alkaa painaa miestä takaisin tulosuuntaan. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan. Raskaat touringsukset on pakko ottaa pois jaloista ja kiinnittää rinkkaan. Pääsemme eteenpäin säälittävät puolitoista kilometriä tunnissa, vaikka kaikki on pelissä.

Viimassa ei viitsi pitää taukoja. Myrskypäivät ovat usein fyysisesti raskaimpia. Silloin alkaa tulla esiin myös lajin mielenkiintoinen sosiaalinen ulottuvuus. Vuorilla liikkuu hyvin alastomia ihmisiä. Villit olosuhteet ja väsymys riisuvat suojauksen, kurin ja kontrollin – eikä ensimmäinen päivä ole pahin.

Kaikki perustuu tietenkin vapaaehtoisuuteen. Ei kukaan pakota. Koiranilmalla voi jäädä telttaan juomaan teetä ja juttelemaan asioista, joista ei tule missään muualla juteltua.