Hiihtäen Norjan huipulle

Tuuli huutaa kolme vuorokautta yhtä soittoa, mutta sitten se väsyy. Harmaalle taivaalle ilmestyy sinisiä läikkiä. Ylitämme hiihtäen pienen järven ja aloitamme nousun Kyrkjan olkapäälle. Keuhkot vetävät happea rauhalliseen tahtiin. Sydän pumppaa 140 kertaa minuutissa järven jäällä, rinteessä 160.

Kone lämpenee. Tästä tulee hieno päivä. Suksiin liimatut nousukarvat tarjoavat hyvän pidon. 400 metrin korkeusero on voitettu hetkessä. Endorfiinit valuvat vereen ja sekoittuvat maitohappoihin. Voimaa on lähes rajattomasti.

Vuoristo muuttaa mittasuhteet

Kyrkja on pyramidin muotoinen vuori keskellä Jotunheimeniä, Norjan laajinta ja korkeinta vuoristoaluetta. Suomeksi Kyrkja tarkoittaa kirkkoa. Jotunheimen on jumalten koti, lukemattomien kaksikilometristen huippujen ja laajojen jäätiköiden pirstoma labyrintti, jonka laaksoihin pitkään merimatkaan kyllästyneet, Atlantilta kulkeutuvat matalapaineet tulevat purkamaan vihaansa.

Vuoristo muuttaa ajan ja paikan mittasuhteet. Hetkestä tulee tunti. Laakson päähän tai vuoren huipulle pääsee puolessa päivässä. Kotioloissa lenkkeily on erilaista. Lähdet lenkille ja tavoitteena on tulla takaisin. Itse asiassa olet tavoitteessa ennen kuin olet edes lähtenyt. Siksi lähteminen on vaikeaa. Täällä tavoite on kirkkaana näkyvissä, vaikka se on kaukana. Jotunheimenissä parhaat korkeuserot ovat puolentoista kilometrin luokkaa.

Vuoristosta kaupunkimaratonille

Kyrkjan vierestä vievät liukkaat harjanteet kohti toista pyramidia, Visbretindiä. Sen huippu odottaa 2 234 metrin korkeudessa. Rinne näyttää sitä jyrkemmältä, mitä lähempää sitä katsoo. Sukset pois, jääraudat monoihin. Meetvurstileipää ja kuivattuja hedelmiä suuhun.

Syvässä lumessa syke nousee helposti 170 lyöntiin minuutissa. Se ei aiheuta ongelmia. Korkeammalla lumi on kovempaa. Huippu on lähellä, kun kallioita verhoava kuorrutus alkaa muistuttaa marenkia. Tuuli on hionut särmät pyöreiksi. Kärkimiehet keksivät turvallisen reitin Visbretindin päälle.

Tunnelma on iloinen. Sää on aivan tyyni, vaikka syvällä laakson pohjalla lumi näyttää pöllyävän. Huipulta avautuu näköala itään kaukaisille harjanteille, joita emme ole ennen nähneet. Tämän takia tänne on tultu, tässä on palkinto. Otamme valokuvia, juttelemme lyhyesti kokemuksista ja lähdemme laskeutumaan iltapäivän auringon hehkussa kohti telttaa. Sinne on vain kahden tunnin matka.

Rasva palaa iloisesti

Meitä on reissuissa joskus kolme, joskus viisi. Me teemme tätä urheilun vuoksi. Etenemme mahdollisimman nopeasti emmekä viitsi pelata teknisten kiipeilyvarusteiden kanssa. Siksi meistä ei koskaan tule oikeita vuoristokiipeilijöitä. Vuoristovaellus on meille sekä tavoite että keino.

Yksi tai kaksi rajua kuuria vuodessa – ja pystymme pienellä lisätreenillä kuittaamaan Helsinki City Marathonin tai Pirkan hiihdon. Motivaatio on vaelluksella kovempi kuin missään muualla. Missään muualla ei pysty tekemään näin kovia päiviä.

Sama kaveri, jolle tunnin lenkki loskaisessa Helsingissä on tuskaa, vetää Jotunheimenissä helposti 6–7 tuntia 150 lyönnin keskisykkeellä. Yhden ainoan treenin aikana energiankulutus voi kohota 4 000 kilokaloriin. Rasvaakin palaa.