Retkiluistelu vie elämyksiin

Inkoolaisen järven jäällä hehkuu tammikuun ensimmäinen aurinko. Pinnassa loistaa juuri nyt hieman punaista, sinistä, keltaista, mustaa, jopa aavistus ruskeaa. Pakkasyön jäljiltä yhä kuiva lumi on pysähtynyt matkallaan rannan tuntumassa esiin puskeviin kuhmuraisiin jäämattoihin.

Vastarannalla matalan auringon lämpimässä syleilyssä paistattelevat mäntyrannat. Jalassa on maastokenkä, ja sen alla kiiltelee retkiluistimen terä – aivan ensimmäistä kertaa. Ympärillä aukenee luistelijan taivas länsiuusmaalaiseen tapaan.

Turvallisuudesta ei tingitä

Jouni Hakola on saanut 50-vuotislahjakseen uusinta huutoa olevaa tekniikkaa. Tässä laitteessa näkyvät kartat ja kaikki. Hetki vain, tuossa sitä ollaan. Totta se on. Keskellä Bruksträsketiä ollaan ja nokat ovat kohti pohjoista, niin kuin nuoli näyttöruudulla esittää.

– Eivät nämä gprs-laitteet mitään välttämättömyyksiä ole. Tällaisia hyödyllisiä lisämausteita vain alan vannoutuneelle harrastajalle, Jouni pohtii vetäessään laitetta esiin suojapussistaan.

Muu kolmikko kaartelee jo rannan tuntumassa, on aika siirtyä muun porukan luo läheisen Marsjönin jäälle. Puolen tunnin aikana on ehditty käydä läpi jään olomuotoja, retkiluokituksia, sulan paikan tunnusmerkkejä, muistoja anorakkitakkisista vanhan koulukunnan retkiluistelijoista, luistinten oikeaa teroittamiskulmaa ja turvallisuutta, turvallisuutta ja kerran vielä turvallisuutta.

– Turvallisuus on elimellinen osa tätä lajia. Jos siitä lähtee tinkimään, on tiedossa suuria ongelmia, Jounin vaimo Liisa opastaa vakuuttavan kokoista turvallisuusarsenaalia ihmettelevää.

Niinpä. Kun asialleen omistautunutta retkiluistelijaa katselee, on kuin peruskoulun opetusvideota seuraisi – kaikki on kohdallaan. Kaulassa roikkuvat jäänaskalit, selässä tykötarpeita pursuava reppu, päällä kosteutta ja kylmää kestävää vaatekertaa, kädessä sauva tai kaksi...