Triathloniin valmistautumista

Ei jumankauta, kyllä kai minä nyt osaan pyörällä jarruttaa. Suuri ei tunnu olevan ohjaajani luottamus pyöräilytaitoihini. Tein selväksi, että osaan kyllä jarruttaa. Sitten se kertoi, ettei siinä pyörässä ole jalkajarrua. Vastasin että otan sitten oman feikkijopon, en aio lentää ohjaustangon yli kun en osaa jarruttaa oikein. Pelkään käsijarruja. Juurihan sanoit osaavasi jarruttaa, hän totesi. Jopolla olen kuulemma aika varmasti kisan viimeinen. Onko se sitten jotenkin väärin olla viimeinen, jokaisessa kisassa jonkun täytyy olla viimeinen. Voin aivan mainiosti olla viimeinen, ei haittaa vähääkään. Kunhan vaan saan olla sellaisessa valeasussa, ettei kukaan tunnista minua. Eikä kenelläkään saa olla kameraa, kun pyöräilen Jopolla uikkareissa. Nöyrryin kuitenkin ja päätin opetella jarruttamaan. Edellyttänee, että nousen pyörän selkään. Ehkä ensi viikolla on aikaa. Ei, en ole pyöräilyt vielä kertaakaan. Siihen kisaan on vielä ainakin kolme viikkoa, ei mitään kiirettä. Mulla on kuulemma hyvä pohjakunto.

Sitten olisi hyvä katsoa se sun hengitys tuossa uinnissa, miten usein hengität? Siis tuo mies ei ole tosissaan. Hyvä ystäväni, Christian, minä osaan hengittää. Hengitän uskoakseni riittävän usein, sillä olen vielä tolpillani. Ostin uuden uimapuvunkin. En tietystikään ehtinyt sovittaa, sillä minulla oli kiire Arnoldsiin, se oli juuri menossa kiinni. Ostin Adidaksen uikkarin, joka oli kokoa 38. Illalla ahtauduin tuohon uimapukuun ja totesin sen olevan kokoa oikein pieni filippiiniläisnainen. Joku oli siellä tehtaalla arponut väärän kokolapun siihen uikkariin. Ei mene ihan putkeen tämä uinnin aloittaminen. En ole siis mennyt uimaankaan, koska minulla ei edelleenkään ole sopivaa asua siihen tarkoitukseen.

Juossut minä olen, yksi treeni muistuu oikein elävänä mieleen. Helvetin esikartano sijaitsee Matinkylässä, se on sellainen aika viattoman oloinen, noin 70 metriä pitkä mäki. Siellä oli paljon heinää, hyttysiä ja tupakantumppeja. Juoksin Christianin kannoilla mäkeä ylös ja alas, ylös ja alas. Päässä alkoi piipata ja harkitsin jo että teeskentelen pyörtyväni, jollei tämä rääkki pian loppuisi. Se oli kuulemma alkulämmittelyä. Välillä tuntuu, että hän kuvittelee minun olevan Usain Bolt ja treenit ovat sen mukaisia. Totuus on, että minulla menee 9.52 sekuntia siihen, että valitsen kumpi lenkkari tulee oikeaan jalkaan, kumpi vasempaan. Mun vitsit ei kiinnosta ollenkaan kun treeni on käynnissä, aina kun alan olla mukamas hauska, niin se on merkki liian löysästä tahdista. Sitten juostiin niin että sora lensi ja hypittiin syväkyykkyä mäen päällä. Seuraava kierros samaan tapaan, täysillä ylös ja ylhäällä punnerrettin. Kun hengitys oli tasaantunut hieman, niin taas mentiin. Ylös niin nopeasti kuin suinkin mahdollista ja ylhäällä haara-perushyppyä. Tämä kidutus jatkui, kunnes totesin, etten enää aio puhua miehelle, jollei se nyt lopeta.

Armeijaleikkiin kuului vielä sata istumaannousua sellaisella kaltevalla penkillä, jonkunmoisen keskiaikaisen tukin kanssa viuhtomista sekä lisää punnerruksia. Sitten vielä pieni mäki. Kolme kertaa ylös, ja IHAN TÄYSILLÄ. Kaikki peliin! Ja minähän laitoin. Olin antanut aivan kaikkeni, sain kehuja. Konttasin autoon, ajoin kotiin ja makasin kuumassa kylvyssä. Tuli mieleen, että olisin kyllä niin hyvä tähti jossain toimintaleffassa.