Miltähän se maraton tuntuu?
14.04.2009 15:26 | Fit.fi
Miltä mahtaa tuntua, kun ylittää sen maaliviivan toukokuussa? Veikkaan, että se tunne on jotain niin suurta, ettei sitä voi arvata. Se täytyy kokea. Jaksan treenata puoli vuotta loskassa, pakkasessa ja pimeässä ihan vaan ottaakseni selvää tuosta tunteesta.
En ole luonteeltani kovin pitkäjänteinen. Aloitan paljon asioita ja joskus ne saattavat jäädä viemättä loppuun. Maraton tavoitteena on niin vaativa ja haastava, että pelkkä personal trainerin hankkiminen ei olisi välttämättä saanut minua jatkamaan koko talvea. Siksi varmuuden vuoksi tahdoin vielä alkaa kirjoittamaan julkista päiväkirjaa etenemisestäni.
Havahduin edellistä FIT-lehteä lukiessani mainokseen, jossa naamani vieressä kerrotaan minun treenaavan maratonille. Ei jumaliste sentään, minäkö tuossa olen? Treenaamassa maratonille? Tiedossa on siis joko gloriaa, taikka julkinen nöyryytys. Ei tässä siis ole enää vaihtoehtoja, homma on pakko viedä loppuun. Toinen vaihtoehto on muuttaa Ruotsiin, vaihtaa nimi Ulrikaksi ja värjätä hiukset mustaksi.
Ystäväni ovat ihanan ymmärtäväisiä ja jaksavat kuunnella kuivia kertomuksiani lenkkipolulta ja sen varresta. Itseäni kiinnosti juoksujutut vuosi sitten saman verran kuin lipeäkalan resepti. Hyvin he ainakin feikkaavat, mikäli jutut eivät heitä oikeasti kiinnosta. Kaksi ystävääni innostui treenaamisesta jopa siinä määrin, että hankkivat hekin Christianin potkimaan kauniita peppujaan liikkeelle. En olisi uskonut heistä kummastakaan, mutta niin siinä vaan kävi.
Mieheni juoksee myös, hänelle voi siis avautua mielin määrin sykealueista ja maitohapoista - hän on oikeasti kiinnostunut. Ostamme Akateemisesta kaikki juoksulehdet ja olemme ihan fiiliksissä mikäli jotain uutta on saapunut markkinoille.
Saan näppylöitä sauvakävelevistä pariskunnista, mutta ei tämä meidänkään touhu nyt paljon paremmalta vaikuta. Espoossa asutaan ja juostaan rinnakkain. Joku roti sentään, samanlaisia tuulipukuja ei ikinä hankita! Sitä paitsi Stella McCartneyn sporttikuteita ei tehdä miehille, joten ei ole sitä vaaraa, että näyttäisimme identtisiltä.
Springa oli yksi poikani ensimmäisistä sanoista. Onhan se liikuttavaa, että lapsi pukee äidin lenkkareita jalkaansa, näyttää ulko-ovea ja huutaa Mamma springa!
Helsinki City Run on muuten 9.5. Ajattelin olla kertomatta, että sinnekin ollaan menossa, mutta tämä rehellisyyden puuska iski taas. Tulkaa paikalle pällistelemään! Minä olen se kiroileva blondi, joka juoksee komean miehen perässä ja etsii oikotietä ja löytäessään ei epäröi käyttää sitä.