Miten helkutissa vessajono voi olla sata metriä pitkä? Tätä voi miettiä muuallakin kuin festareilla ja baarissa, nimittäin Tukholman maratonilla, vartti ennen lähtölaukausta. Olin valmistautunut hyvin, tankannut hiilihydraatteja ja nestettä niin, että elopaino nousi 3,5 kiloa. Olin tukkinut juoksuhousujen vyötärönauhan erilaisilla geeleillä ja energiapillereillä. Olin pakottanut Christianin kantamaan mun buranat ja vähän muutakin sälää.

Päänsärky oli ainoa huolen aiheeni, muuten olin ihan vedossa. Pyysin Christianilta, että juoksisimme taloudellisesti, jotta energiaa riittäisi illan rientoihin. Mies vaan naurahti.

Tajuton satsi hikisiä ihmisiä lähti liikkeelle ja menimme massan mukana. Olin varoittanut Christiania että se ei saa hukata mua. Sanktio kyseisestä toiminnasta olisi hengen menetys taikka vakava kidutus. En tahtonut edes ajatella mahdollisuutta, että eksyisimme toisistamme ja joutuisin juoksemaan yksin. Sillähän oli mun buranatkin.

Säätiedotuksessa luvatut 22 lämpöastetta tuntui paljon kuumemmalta ja mun seinä tulikin sitten vastaan siinä yhdeksän kilometrin kohdalla. Saavuttiin jollekin isolle aukealle, jossa oli niin läkähdyttävän kuuma, että tällä naisella pääsi itku ja pysähdyin. Miehen ilme oli näkemisen arvoinen, jotain järkevää hän ilmeisesti sanoi, sillä jatkoin juosten sekunnin mietittyäni.

Kymppi tuli täyteen, sitten 15 ja 21,1. Eikä oikein tuntunut vielä missään. Puolessa välissä aikamme oli 2:30.Ssiinä tuli mieleen, että emme taida päästä alle viiden tunnin. Pää oli yhä hieman kipeä, sain buranan aina 8 kilometrin välein.

Juoksun järjestäjille kymmenen pistettä ja pikkuisen päälle. Kaikki toimi tosi hyvin ja matka oli kuin maailman pisin noutopöytä. Energiaa oli tarjolla monessa muodossa, otin jokaisen vastaan vikisemättä. En ehtinyt kertaakaan odotella juomapistettä, se kertonee että niitä oli tarpeeksi ja että ennen juoksua tehty nestetankkaus oli onnistunut.

Yksi parhaista jutuista matkalla oli suihkut. Kävin jokaisessa suihkussa, koska toivoin, että joku valokuvaaja olisi saanut minusta sellaisen seksikkään suihkukuvan. Taisi jäädä haaveeksi.
Mun paras ystävä oli kannustamassa matkan varrella ja nainen huusi niin lujaa, että koko Västerbron kuuli. Ilman ystäviä ei tämmöisissä tempauksissa olisi mitään järkeä.

Sitähän sanotaan, että maraton alkaa 30 kilometrin jälkeen, siellä pitäisi tulla vastaan seinä, jonka jälkeen eteneminen on työn ja tuskan takana. Odotin sitä seinää tulevaksi, ohitimme 32 kilometriä, 36 ja 38. Eikä mitään seinää tullut! Myytti on murrettu, hyvällä tankkaamisella ja oman kunnon mukaan säädellyllä vauhdilla on mahdollista juosta nautinnollinen maraton.

Viimeiset kilometrit mun teki mieli itkeä onnesta, jalat kulkivat tässä vaiheessa ihan ilman minua - tarkistin välillä näyteikkunoista, että juoksenkohan mä todella.

Varmistin Christianilta vähän väliä, että ollaanko me oikeasti elossa ja onko tämä totta. Mies kiristi tahtia ja koitti tehdä sen niin etten huomaa, mutta kyllä mä huomasin. Olen tottunut juoksemaan hänen rinnalla, en perässä. Hermostuin vähän ja aloin hokea sille että Älä jätä mua, älä jätä mua, älä jätä mua. Stadion oli muutaman sadan metrin päässä ja mä juoksin ja nauroin. Tuota fiilistä on mahdotonta pukea sanoiksi, olin aivan tajuttoman onnellinen.

Toivoin, että olisin saanut juosta sellaisen nauhan läpi, mutta koska tuhansia nopeampia oli jo saapunut maaliin ennen meitä, niin piti tyytyä maaliviivan ylitykseen. Kysäisin valmentajalta vielä ennen stadionia, että miten mun pitäis tuulettaa jotta näyttäisin coolilta. Sain tosi hyvät neuvot, mutta en osannut kuitenkaan. Kuvissa mulla on kädet nyrkissä ja näytän pikkuisen hullulta.

Aikamme oli 4:44. Kuulin maalissa, että olin rikkonut oman puolimaraton ennätykseni sillä jälkimmäisellä puolikkaalla. Olimme kiristäneet lopussa vauhtia ihan kunnolla, viimeiset kaksi kilometriä olimme tulleet tosi lujaa. Kuulin myös, että lämmintä oli ollut parhaimmillaan 29 astetta. Tunsin itseni niin supernaiseksi, että ei mitään rajaa. Olin juossut maratonin ja olin vielä ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Kaksi tuntia myöhemmin istuimme porukalla Prinsenissä syömässä, jonka jälkeen istuimme Richessä juomassa samppanjaa aamu kahteen asti. Homma meni siis suunnitelman mukaan, energiaa säästyi myös juhlimiseen. Tätä juhlimispuolta mä olen treenannut huomattavasti enemmän kuin mun pt.

Kolme päivää juoksun jälkeen naputtelen tätä konetta ja mulla on jotenkin tosi surullinen olo ja tyhjä fiilis. Sitä Tukholmaa oli kuitenkin odotettu kahdeksan kuukautta ja nyt se on ohi.

Olen vielä vähän kahden vaiheilla, että miten jatkan tätä sporttista elämää. Huomenna aion mennä yksikseni palauttavalle lenkille. Ehkä siellä polulla syntyy uusi tavoite, johon voi lähteä tähtäämään. Menen lyhyissä shortseissa, sillä mä luulen että mun jalat tuli tosi paljon tiukemmiksi ja ruskeemmiksi ton maratonin aikana.

Enkä mä nyt aio jättää Christiania, koska sekään ei jättänyt mua.