Viikonloppu alkoi lauantaiaamuna Kaapelitehtaalla. Nike Convention 2010 oli startannut, tapahtuma jossa pääsisi treenaamaan huippuohjaajien avulla mitä erilaisempien lajien parissa. Yksi ohjaajista on Madonnan joogaopettaja, funtsailin että josko pääsisi koskettamaan häntä, niin olisi lähestulkoon koskettanut Madonnaa. Sääli etten ole koskaan joogannut, niin en kehdannut mennä nolaamaan itseäni hänen tunnilleen.

Ulkona oli pakkasta ja valkoista, sisällä hämärässä värikäs treenikansa palautui edelliseltä tunnilta ja valmistautui seuraavalle. Lavalla oli Elastinen ja tuntien välissä kansaa viihdytti DJ. Ilmaiset drinkit olivat Dexalia ja Gainomaxia, näiden kanssa läträtessä ei narikkalappukaan hukkuisi.
Jammailin ensimmäiseksi tunnille nimeltään Nike Dynamic Training. Luvassa olisi tiimihenkeä ja kilpailua huippu-urheilun tapaan. Epäilin että saisiko tästä nyt mitään tiimihenkeä irti, tuntemattomia tyyppejä hikoilemassa vierekkäin. Meidät jaettiin joukkueisiin ja kun tunti alkoi, olin huomaamattani ilmoittautunut joukkueemme kapteeniksi. Ala-asteella minut valittiin viimeisenä joukkueeseen, nyt olin kapteeni. Selkeä noususuhdanne meneillään, näin sen kuuluu urheilussa mennäkin.

Sääntö numero yksi, tunnin aikana ei saanut pysähtyä, koko ajan liikuttiin, jos ei muuta niin juostiin paikoillamme. Vesipulloni tyhjeni yhdentoista minuutin kuluttua tunnin alkamisesta. Kapteeni pelkäsi jättävänsä joukkueensa pyörtymisuhan takia, sinnittelin kuitenkin mukana, niinkuin hyvän kapteenin kuuluu.
Punnersimme, juoksimme, kyykkäsimme ja hypimme. Saimme kunnon kontaktin pareihimme, kun tsemppasimme toisiamme lattianrajassa punnertamaan vielä kymmenen lisää. Sain poikaparin, se tsemppasi mua oikein hyvin. Me kyykättiin ja pistettiin reisilihakset hapoille, sen kesti jotenkin helpommin, kun naapurinkin naama näytti tuskaiselta.
Setti oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas, tuli hiki ja oli hiki. Syke nousi ja siellä pysyi, ei laskenut edes palautuksissa, ei minulla ainakaan.

Neljä joukkuetta kilpaili lopuksi keskenään, hektinen show tuntui kestävän 450 punnerruksineen ja kyykkyhyppyineen noin puolitoista vuotta, mutta meidän joukkue selvisi hommasta voittajana. Kaimani Hannan ansiosta, lähinnä. Hän keksi hyvän tavan nopeuttaa kyykkyhyppy-punnerrus-sarjaa. Me voitettiin ja olin valmis lähtemään tämän jengin kanssa vaikka Vancouveriin.
Innostuin hiiteen ottamaan joukkueestamme kuvia, tässä vaiheessa skeptisinkin tyyppi alkoi uskoa joukkueen voimaan. Yksilöurheilijasta alkaa paljastua kanssaurheilijoita kaipaava tiimipeluri.