Päätin lauantai-iltana että vietän sunnuntain kotona perheen kanssa, Naisten Kymppi ei yhtä naista kaipaa. Nukahdin kirjan kanssa jo ennen kymmentä. Sunnuntaiaamuna heräsin kymmenen tunnin yöunien jälkeen, avasin ulko-oven ja toivotin auringolle hyvät huomenet. Tänäänhän piti olla pilvistä ja sadetta. Keitin ison kattilallisen puuroa, join aamukahvin nurmikolla, luin hauskasti nimettyjen vauvojen nimiä Hesarista. Oli tosi hyvä olo.

Vedin juoksuhousut jalkaan ja kello kaksitoista istuin lehdistön VIP-tiloissa. Kuulin eräältä naiselta hauskan tarinan ihan ensimmäiseltä Naisten Kympiltä, vuodelta 1983. Eräässä lehdessä oli uutisoitu juoksevien naisten kuvan kera että Ei se haittaa, vaikka vähän hyllyy.

Paikalla oli myös Kirsi Valasti, kova juoksijamimmi, jonka kirjoittama Naisen juoksukirja lepäilee hiirenkorvineen yöpöydälläni. Ujuttaduin hänen viereensä kehuman kirjaa, ylistämään naisen hienoja juoksuaikoja ja kertoilin omasta (huikeasta) juoksu-urastani. Nainen kuunteli kiinnostuneena ja sain parit viime hetken vinkit. Lähde heti kärkeen, hyvin se menee.

Otin neuvosta vaarin, naislauman soljuessa lähtöpaikalle, pyrin etujoukkojen mukaan, eipä tarvitsi jäädä sumppuun ja ohitella. Jos nyt sattuisi että juoksu sujuisikin. Taskussani oli puhelimen lisäksi kahdenkymmenen euron seteli, sitä varten että jos juoksu alkaisi ketuttaa, soittaisin taksin. Olin luvannut antaa itselleni armoa, tuolla tavoin yritin sitä konkreettisesti toteuttaa.
Askel oli kevyt ja luureissa soi juuri oikeat soundit. Mietiskelin matkalla kaikenlaista, muun muassa sitä, että ovatkohan kaikki supermarketit täynnä haahuilevia isiä lastensa kanssa. Miten ne pärjää ilman meitä naisia?

Poliisit olivat ohjaamassa liikennettä, oli melko hieno tunne juosta Mannerheimintien keskellä autojen ja ratikoiden seistessä paikoillaan. Sielläpähän odotatte, ei takanani ole enää kuin 18000 kanssamatkaajaa. Ei mene enää kuin pieni tovi, malttia.

Empiirisen tutkimukseni mukaan noin 78% juoksijoista oli ylipukeutunutta, pitkiä hihoja, juoksutakkeja ja pitkää housua. Itse siedän lievän palelun juoksun alkuvaiheessa, on paljon mukavampaa juosta ilman persuksilla roikkuvaa takkia. Melko todennäköisesti se keho kuitenkin lämpenee kymmenessä minuutissa. Aurinko oli läsnä koko juoksun ajan, pari vesipisaraa kuuden kilometrin kohdalla piristivät kivasti.

En ottanut kelloa mukaan, joten kyselin väliaikoja kanssajuoksijoilta. Viiden kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut jo 30 minuuttia, päätin vähän kiristää, sillä tahti tuntui kevyeltä ja ajattelin että olisi hauska päästä maaliin alle tunnissa.

Sain matkan lopulla tekstiviestin ystävältäni Mikolta, joka oli jumissa raitiovaunussa – Naisten Kympin takia. Luin juostessani tuota viestiä ja nauroin ääneen. Tiputin puhelimen maahan, mutta pienen säädön jälkeen sain sen takaisin taskuuni. Päätin kiriä lopun matkaa, pistin kinttua toisen eteen ja viimeinen kilometri kulki neljässä minuutissa. Jospa se mies pääsisi ulos ratikasta nopeammin, ajattelin.

Maalissa nauratti, olipa se lyhyt matka. Kannattaa aloittaa juoksemalla maraton, sitten pari puolikasta ja niiden jälkeen kymppi. Homma helpottaa koko ajan. Ajalla ei periaatteessa ollut tässä juoksussa mitään merkitystä, mutta piti hieman hyppiä ilosta kun ymmärsin juosseeni matkan alle 54 minuutissa. Eikä tullut edes hiki. Taputin (kuvainnollisesti) itseäni ahterille ja kiitin kroppaani, minulla on hyvä näissä nahoissa.