Pitkän jahkailun jälkeen ilmoittauduin vihdoinkin balettiin. Siis aikuisbalettiin, kuten meidän ei-enää-niin-pienten joutsenten tunteja kutsutaan. Aloitin aikoinaan tanssiharrastukseni lastenbaletissa - jota muuten kieltäydyn kutsumasta satubaletiksi, koska ei siellä mitään satuja kuunneltu. Siellä kurkoteltiin tankoon hartiat korvissa ja tehtiin ”piruetteja” eli horjuvia pyörähdyksiä pitkin salia. Tuolta ajalta muistan myös punaisen balettipukuni tyllihelman, jota tapasin repiä tunnilla aikani kuluksi. Sitten harmittelin, kun se näytti niin rumalta. Lukioikäisenä jatkoin ”oikeassa” baletissa varvastossuineen päivineen ja nyt yli 15 vuoden tauon jälkeen olen palannut juurilleni valkoisten sukkahousujen ja villasäärystinten maailmaan. Tosin pehmeillä tossuilla sipsutellen.
Baletti on juuri niin rankkaa treeniä kuin muistelinkin. Ensimmäisen tunnin jälkeen reidet olivat liekeissä ja hiki valui. Kevyeltä näyttäminen on todellakin täyttä työtä. En tosin muista, että olisin teininä joutunut pitämään taukoja venytelläkseni puutunutta alaselkää, eikä jalkakaan noussut ihan yhtä korkealle kuin ennen. Pysyin kuitenkin pystyssä ja käsiäkin jaksoin kannatella kevyesti koko tunnin ajan (Kiitos pumpin ja soturiasanoiden!). Ja mikä hienointa, tanssin ilo löytyi heti ensimmäisestä pliéstä alkaen. Myös opettajan asenne oli täydellinen: tärkeintä ei ollut virheetön tekniikka vaan hyvä fiilis. Kaukana ovat ne ajat, jolloin ojennuksia ja aukikiertoja harjoiteltiin hampaat irvessä.
P.S. Plié oli muuten ainoa liike, jonka nimen muistin ennen tuntia. Kaikki arabesquet, developpéet, attitudet ja frappét sitä vastoin toivat mieleen lähinnä ranskalaisen pikkukylän lounasravintolan.
