Jos joku laji on onnistunut jättämään teinivuosilta jälkeensä traumoja ja syvän inhon, niin se on kyllä hiihto. En ole talven ystävä enkä sen takia myöskään talvilajien. Huolestuttavan moni kaverini on kuitenkin hurahtanut hiihtoon ja olen miettinyt, pitäisikö minunkin antaa sille uusi mahdollisuus. 
On aika sääli, miten monta lajia koulun liikuntatunnit ovat onnistuneet pilaamaan minulta. Hiihtotunneilta päällimmäisenä muistan vain ne loputtomilta tuntuneet ylämäet ja suksien voitelut, jotka olivat takuuvarmasti aina pielessä, joko lipsui tai suksien pohjat olivat kokkareita täynnä. Mieleen on jäänyt myös yksi kerta, kun vanhempani pakottivat minut hiihtoreissulle mukaan. Hiihdimme upottavassa umpihangessa ja voitelut olivat (yllätys, yllätys) taas pielessä. Kaatuilin ja kiroilin polviani myöten lumeen uponneena ja jatkoin eteenpäin isäni lupausten houkuttelemana: perillä odottaisi nuotiolla paistettu grillimakkara. Määränpäähän päästessä huomattiin, että tulitikut olivat jääneet autoon ja vannoin, etten hiihtäisi enää IKINÄ.
Nyt olen kuitenkin jo pari vuotta seurannut sivusta kavereideni uutta hiihto-intoa ja jostain syystä ryhtynyt nostalgisoimaan ajatusta leppoisasta sunnuntaihiihdosta. Olen myös pitkän aikaa yrittänyt etsiä kivaa talvilajia juoksun korvikkeeksi ja jotenkin hiihto tuntuisi näin suomalaisen näkökulmasta luontevalta valinnalta. Sukset kaapistani jo löytyivät, siitä kiitos sitkeästi hiihtoharrastuksen pariin tytärtään patistaneille vanhemmilleni. Teini-ikäisenä hankituissa monoissa oli kolme numeroa ylimääräistä jalkani eivät ilmeisesti kasvaneetkaan niin kunnioitettavaan mittaan kuin vanhempani ennustivat. Ostin uudet, oikeankokoiset monot jo vuosi sitten, mutta vasta tänä talvena uskaltauduin ladulle.
Kun vihdoin räpelsin suksia jalkaan, paluuta ei enää ollut. Jännitin, mahtaisinko pysyä edes pystyssä, mutta onneksi reitti oli turvallista tasamaastoa, jossa huterampikaan hiihtelijä ei ihan niin helposti kupsahda kumoon. Suksin varovasti eteenpäin perinteisellä tyylillä ja iloitsin siitä, että suksi luisti juuri sopivasti ja liikeradat tuntuivat löytyvän kuin luonnostaan. Ehkäpä hiihto on vähän kuin pyörällä ajo kerran opittu taito pysyy liikemuistissa vuosienkin tauon jälkeen. Vaikka tässä tapauksessa taidot eivät olleet ensimmäiselläkään kerralla kovin kummoiset, hiihtäminen oli yllättävän kivaa, kun ei ollut liikunnanopettajaa hengittämässä niskaan eikä tarvinnut kilpailla kelloa vastaan. En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut sanovani näin, mutta taidan uskaltautua keväthangille vielä uudelleenkin!
Jenni Rotonen, 27, on huippusuositun Pupulandia-blogin pitäjä, joka haaveilee urheilullisemmasta elämästä ainakin välillä.
Lisää uusi kommentti