Ystäväni ilmoittautui kesän alussa Espoon rantamaratonin puolikkaalle, lupasin mennä juoksemaan hänen kanssaan henkisenä tukena. Ajattelin että homma menisi kuin tanssi, sehän oli vaan puolikas maraton. Kokonainen kun meni täysin ongelmitta. Taas pitää todeta että voi miten väärässä olinkaan. Olin hoitanut tankkauksen kunnolla, syönyt edellisenä päivänä sushia ja bonuksena puolikkaan sacherkakun. Olin ladannut iPodiin uusia biisejä ja aurinko paistoi, mitä mainion päivä pikku sunnuntaijuoksulle. Oli niin lämmintä, että päätin juosta pelkissä shortseissa, sitä en ole aiemmin tehnyt, näin pitkillä lenkeillä.

Puolet matkasta sujui tosi kivasti, juteltiin mukavia ja bongailtiin hyviä peppuja. Neljäntoista kilometrin kohdalla alkoi tuntua ikävää kirvelyä sisäreisissä, koitin olla noteeraamatta asiaa ja jatkoin matkaa. Kaksi kilometriä tuon ensituntemuksen jälkeen, oli reidet jo lievästi vereslihalla. Mitä hittoa tämä nyt on? Missä välissä olen kerännyt sisäreisiini niin paljon tavaraa, etteivät ne enää soveltuneet juoksemiseen? Se on se sacherkakku, se on mennyt suoraan sisäreisiin, enkä pystyisi juoksemaan maaliin asti sen kirotun kakun takia.

Vaseliini auttaisi asiaan, mutta sen metsästäminen osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Huoltopisteellä ei ollut vaseliinia, nainen tarjosi kylmäpussia ja mobilatia. Kumpikaan ei oikein soveltunut tuohon tarkoitukseen. Jatkoin matkaa ja koitin kysäistä kisaa seuraavilta katsojilta, josko jollakin olisi vaseliinia laukussaan. Olisin huolinut minkä tahansa huulirasvan taikka tummelin, ihan mitä vaan joka helpottaisi. Ei löytynyt keneltäkään. Huvittava oli eräs porukka johon kuului kolme miestä. Pysähdyin heidän eteensä ja kysyin että onko heillä mahdollisesti vaseliinia. Kolmikon ilmeet olivat näkemisen arvoiset. Likainen mielikuvitus, luulisin.

Ainoa tapa saada tuska lievenemään, oli laskea shortseja sen verran alas, että tuo reisien sisäpinta ei ottanut kosketusta toiseen puoliskoonsa. Mikroshortseja on haastavaa laskea alas, ilman että peppu paljastuu, joten viimeiset kilometrit vetelin housuja ylös ja alas, toivoen ettei takanani olevalla ollut kauhean hyvä näkö. Vaihtoehtona kun oli paljas ahteri, taikka tajuton tuska. Noiden välillä vaiheilin, ja voin kertoa ettei naurattanut vähääkään. Lady Gaga huusi korvaan että Just Dance ja en tiennyt että itkeäkö vaiko nauraa.

Kiskoin housut kunnolla jalkaan kun lähestyimme maaliviivaa, tuska kintuissa oli lähes sietämätön. Kotiin päästyäni katsoin sitä jäljelle jäänyttä sacherkakun puolikasta ja vannoin etten koskaan enää koske kirottuun läskikakkuun. Yöllä heräsin, kävelin jääkaapille, otin lusikan ja istuin sohvalle syömään sen pois.
Keep your friends close and your enemies closer. Ymmärsin täydellisesti tuon sanonnan merkityksen, tuhotessani sitä kakkua yön pimeinä hetkinä.