Se aika kuusta

Tänään oli melkein mahdotonta saada silmät auki, lapsi nukkui yhä ja itsekin olisi saanut nukkua, mutta kello soitti ja pururata kutsui. Ei tänään, koska mulla on se aika kuusta. Nimittäin se aika, kun ei huvita juosta. Näitä päiviä tulee yhtä säännöllisesti kuin Hesareita, mutta suureksi hämmästyksekseni olen todennut jalkalihaksien kehittymisen ja tahdon nähdä niitä lisää. Uusi ja erittäin hämärä harrastukseni on peilailu. Siis uusien lihasten peilailu - onneksi meillä ei ole naapureita. Löysin mm. reisistä sellaiset sivulihakset, jotka on vaikkapa Madonnalla. Jalat ei siis ole enää vaan sellaiset pötköt, vaan niissä alkaa erottua lihaksia. Totaalisen hämmentävää ja ihanaa. Oon vielä aika esiasteella, mutta kovasti sinne Madonnan suuntaan menossa. Elokuussa mun ja Madonnan lihakset on sitten samalla saarella, onneksi on vielä aikaa tsempata. Se riittää syyksi vetää trikoot niskaan ja ottaa sykemittari kaapista. Miten sitä sitten pääsee sängystä ylös? Ystäväni mielestä kaikilla, jotka juoksevat 21,1 kilometriä, on supervoimia. Minun mielestäni kaikki joilla on supervoimia, ansaitsevat ehdottomasti oman valmentajan.

Motivaationi on pysynyt yllä, koska satsasin omaan personal traineriin. Naisena se on ihan luonnollista juosta miesten perässä, joten nyt olen seurannut tätä valmentajaani jo neljän kuukauden ajan. Ei ole halpaa, mutta on tehokasta ja motivoivaa. Enkä ihan heti keksi parempaa sijoituskohdetta pennosilleni, kuin oma terveys.

Kaupan päälle olen saanut lihaksia, jaksan juosta vaikka Kirkkonummelle ja elämäkin on jotenkin mukavampaa. Ei huono diili, miehen nimi on muuten Christian. No takaisin tähän aamuun. Vatsaan sattuu, maito on loppu ja juoksuhanskat on hukassa, mutta kuitenkin mä lähden lenkille. Tekosyitä olla lähtemättä, niitä on tuhansia. Mua odotetaan parkkipaikalla, pakkohan sinne on mennä, ei auta sammuttaa valoja ja mennä komeroon - mies tulee ja hakee vaikka sisältä.

Tunti meni taas ihan huomaamatta, mun vakiovikinät meni Christianin toisesta korvasta sisään, toisesta ulos ja sitten juostiin. 580 kcal, aurinkoa ja itsekunnioitusta lenkin jälkeen. Mahtava juttu, taas on syytä olla ylpeä itsestäni.

Ylpeä ja kalpea, kävin solariumissa paikatakseni jälkimmäistä osaa. Tolle ylpeydelle ei kannata tehdä mitään, se saa säilyä sellaisenaan. Tulin tänään iloiseksi, kun sanoin ääneen että mähän harrastan kestävyysurheilua. Kestävyysurheilu, se kuulostaa kunnioitettavalta ja kauniilta. Hanna, kestävyysurheilija. Loistokas titteli - kestävyysurheilijat on kovaa jengiä. Nyt vielä kovempaa, kun mä oon mukana.