Viikko ennen Tukholmaa menin ihan sekaisin. Kirjoitin personal trainerilleni meilin keskellä yötä. Laitoin siihen muun muassa, että en todellakaan aio lähteä mihinkään Tukholmaan. Lisäsin, että olisin tarvinnut vähän enemmän tukea - tyyliin 24/7. Muistin mainita, etten vielä edes tiedä mitä söisin ennen suoritusta ja että en pysty nukkumaan. Olen tulossa hulluksi, kirjoitin. Aamulla Christian vastasi rauhoitellen.
Mies väitti, että käytökseni on ihan normaalia ensikertalaisen epävarmuutta tulevan juoksun takia. Täysin normaalia? Epäilenpä. Mutta auktoriteettia on uskottava. Seuraavalla lenkillä olin todella nolona purkaukseni takia.
Tapasimme pururadalla ja tarkoituksenamme oli juosta intervalleja. Minulla ei ollut energiaa juuri lainkaan ja toisaalta hävetti se meilikin aika paljon. Etenimme vajaa pari kilsaa tosi löysään tahtiin, sitten aloin kävellä. Christian katsoi hieman ihmeissään, mutta ei kommentoinut asiaa sen kummemmin. Sanoi, että voidaan kävellä välillä.
En keksinyt muuta sanottavaa, kuin että ei huvita yhtään tämä juokseminen. Ei pätkän vertaa. Mulla oli Bon Aqua-pullo kädessä ja mä leikin että se oli mikrofoni. Kysyin siltä, että miltäs tuntuu lähteä mun kanssa Tukholman maratonille? Naisen kanssa, joka ei jaksa juosta kolmea kilometriä viikkoa ennen h-hetkeä? Työnsin sen vesipullon miehen naaman eteen ja se vastasi että ei sitä yhtään huoleta. Uskomatonta, ajattelin.
Päätin sitten jatkaa hölkäten ja tunnin kuluttua huomasin että oltiin juostu aika lujaakin muutama pätkä. Olen huomannut, että jaksaminen on niin paljon korvien välistä kiinni, että Tukholma tulee varmasti olemaan yhtä paljon henkinen koitos, kuin fyysinen.
Kävin eilen solariumissa, vaikka olen päättänyt olla käymättä. Henkistä valmentautumista, olisiko tämäkin nyt sitten osa sitä?
Tyttö solariumpaikan kassalla antoi minulle vinkin maratonia varten. Hän kuiskasi, että muista laittaa vaseliinia sitten sinne myös. Mä kysyin että ai mihin? No tyttö vastasi et sinne, ettei ne hierrä toisiaan vasten. Lopputulos saattaa olla kuulemma helvetin kivulias. Näitä viime hetken vinkkejä alkaa tippua joka oksalta, tämä on jännä viikko. Aion suunnitella, että mitkä paikat nyt pitää muistaa teipata, mitkä rasvata ja mitkä suojata.
Ajatelkaapa miten paljon ottaisi päähän, jos olisi seitsemän kuukauden treeni takana, persposket vaseliinissa ja kaikki ihan latingissa ja sitten kolmen kilsan kohdalla tulisi niin kova vessahätä, ettei voisi jatkaa kisaa. Pitäisi jäädä istumaan huussiin ja itkeä ääneen. Tämä oli tapahtunut yhdelle tytölle, Tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan. Kaikki on mahdollista maratonilla, sen kun muistaa, niin ei pitäisi tulla yllätyksiä.
Seuraava postaukseni onkin maratonin jälkeen. Tekstin vieressä olevassa kuvassa pitäisi olla maaliin saapunut Hanna valmentajansa kanssa, hymy herkässä. Jos siinä onkin kuva hotellin vessan ovesta, niin tiedätte mitä on tapahtunut.
Lisää uusi kommentti