Juoksin maanantai-iltana sitä tuttua ja puuduttavaa rantaraittia kuusi kilometriä kotoa pois ja käännyin hiukan tuntemattomalle sivutielle. Varoin menemästä metsään, sillä yksi eksyminen blogijutun takia saa olla tarpeeksi.
Oli jo pimeää ja onnistuin olemaan niinkin vauhdikas, että törmäsin takavasemmalta tulleeseen sporttiseen poikajoukkoon. Osuin yhteen heistä ihan kirjaimellisesti ja kaaduimme molemmat maahan. Taisin puhua hetken rumia ja tuijotella soratietä hieman nolona, kunnes tuo poika johon törmäsin, auttoi minut ylös ja pahoitteli tapahtunutta. Annoin anteeksi, se oli alle kaksikymppinen, liki kaksimetrinen pojankloppi. Porukka paljastui jalkapallojoukkueeksi, joka oli hieman lämmittelemässä. Valmentaja pyysi minua liittymään joukkoon, koska suuntamme oli sama. Vaiheilin hetken, josko sitä uskaltaa lähteä juoksemaan noin nuorten miesten kanssa, mutta huomasin että he katsoivat minua kuin mummoaan, joten kaikki fyysiset vaarat oli sillä eliminoitu. Olin niiden silmissä vanha. Todella kuumottavaa ja ärsyttävää huomata jotain tuollaista. Eivät tiedä pojat että elämä alkaa kolmestakymmenestä ja tähän väliin kaikki muutkin naurettavat elämänviisaudet.

Juoksin heidän kanssaan ehkä kilometrin verran, kunnes valmentaja ilmoitti että vedetään vähän intervalleja. Juurihan ne puhuivat lämmittelystä, kummallista strategian vaihtamista kesken lenkin. Yritin olla noteeraamatta jumalatonta väsymystä, joka jo painoi jaloissa. Valehtelin niille kundeille isoon ääneen, että olin jo juossut 15 kilometriä, jotta olisin saanut edes vähän kredittiä.

Ensimmäinen intervalli lähti seuraavalta katulampulta ja jatkuisi kuulemma kolmen lyhtypylvään verran. Ei mitään ongelmaa, tähän nyt pystyy jokainen. Valmentajan käskystä lauma esiteinejä pinkaisi sellaiseen vauhtiin, että sain tehdä aivan kaikkeni ja hieman enemmän, jotta pysyin edes jotenkin porukan hännillä. Miten ne voi mennä noin lujaa? No, niillä ei ole persettä, eikä mitään muutakaan massaa hidastamassa vauhtia. Ehkäpä niillä oli myös parempi kunto kuin minulla, sekin fakta täytynee hyväksyä.

Vauhti hiljeni hieman ja otettiin sykettä alas. Mietin tekosyitä perääntyä porukasta ennen seuraavaa kidutusta, mutta en ehtinyt. Taas mentiin, ja tällä kertaa valmentaja jättäytyi porukan hännille ja kiljui takanani, että lisää vauhtia ja nyt ei tyttö luovuteta. Minä juoksin minkä kintuistani pääsin, räkä poskella ja tippa linssissä. Veikkaan että yhdellä askeleella edettiin kaksi metriä, melkein pelotti se vauhti. En osaa juosta lujaa, osaan kyllä juosta pitkään.

Porukka oli niin kovassa kunnossa, että he juttelivat niitä näitä seuraavallakin tasoittavalla pätkällä. Minä sen sijaan harkitsin valmentajan lievää pahoinpitelemistä, enkä pystynyt läähätykseltäni sanomaan sanaakaan. Tai sanoin kyllä, mutta se ei ole julkaisukelpoinen fraasi.
Tätä infernaalista spurttailua seurasi vielä kahden kovan vedon verran, sitten tulimme kentälle ja valmentaja kokosi luuta ja nahkaa olevan poikaporukkansa kasaan ja löi minua olkapäälle ja sanoi että hyvin tyttö jaksoit. Tytötteli minua, hiukan hämmentävää mieheltä joka oli ikäiseni. Toivotti tervetulleeksi toistekin, piruili varmaan.

Jäin istumaan kentän laidalle, en siksi että olisin halunnut, vaan siksi, että en pystynyt kävelemään. Halusin juosta pois niin lujaa kuin suinkin, mutta se ei ollut fyysisesti mahdollista. Yritin mukamas venytellä ja pitelin kiinni lenkkarista. Tuijottelin vähän muualle, jotta eivät olisi luulleet että jään kyttäämään niitä ihan tarkoituksella.

Pikkuhiljaa aloin koota luitani ja katosin kotitietä kohti. Ilahduin kun kuulin takaani vihellyksen. Pessimisti voisi kuvitella että se oli vaan valmentajan pilli, mutta optimisti kuuli kyllä että se oli sellainen imarteleva vihellys.