Viime viikko on ollut erittäin hämmentävä. Minua on onniteltu suunnilleen saman verran, kuin silloin kun poikani syntyi. Minulle on myös taputettu ja minua on halattu, minulle on lähetetty kukkia ja minua on suudeltu suulle. 
Onnittelut tuntuivat kivaltaa, mutta niiden jälkeen on ollut aika laimeata kertoa maratontarinani. Siinä kun ei ole mitään draamaa. Se oli vaan ihan täydellinen juoksu, eikä oikeastaan tuntunut missään. Juoksun jälkeen olin muutaman päivän endorfiinihumalassa ja kroppa tuntui palautuvan ilman sen kummempia toimenpiteitä. Selvisin ilman mitään fyysisiä vaivoja, mikään paikka ei tullut kipeäksi. Olo oli jokseenkin sama kuin pitkän lenkin jälkeen. Suurin draama on siinä, kun unohdin mitalini hotellihuoneeseen.
Ruokavalioni normalisoitui tuon hiilihydraattipitoisen viikon jälkeen takaisin raiteilleen ja olo on taas energinen ja hyvä. Hiilareista kuulin sen, että 1g hiilihydraattia varastoi 2g vettä. Se selittänee tukkoisen ja turvonneen olon, jonka saa aikaan syömällä pastaa, vaaleaa leipää ja pullaa. Kroppa huutaa nyt jotain ihan muuta. Olen herkutellut nyt sashimilla, salaateilla ja samppanjalla.
Olen vähän kahden vaiheilla, että mitäs seuraavaksi. Onnistumisen tunne oli niin valtaisa tuon maaliin tulon jälkeen, että epäilen sen tunteen katoavan jos alan taas juosta. Tuossa eteisen kaapissa ne likaiset lenkkarit odottavat emäntäänsä, siinäpähän saavat odottaa. En ole käynyt kertaakaan lenkillä tuon viime lauantain maratonin jälkeen - en uskalla. Olin jo suunnitellut lähteväni polulle, mutta peruin aikeeni ovella. Peruutin huomisen juoksutreenin samasta syystä.
Onkohan tälle jotain nimeä, maratonmasennus? Nyt kun vihdoin voisi juosta ihanassa kesässä, ilman toppatakkia, niin ei huvita mennä lenkille. Sovin Elite Trainersin Janin kanssa kuntonyrkkeilytreenit, tekee todella paljon mieli hakata jotakin. Christiania en viitsi alkaa pieksemään, sillä kun ei taida olla niitä pistehanskoja. Vai mikä niiden nimi onkaan. Josko sitä innostuisi jostain ihan muusta, vaikkapa nyrkkeilystä.
Luettuani tuon yllä olevan tekstin, tajusin järkyttävän asian - minä en ole enää hauska. Huumori hävisi tuolle 42 195 metrin matkan varrelle. Että siinä mielessä se on rankka laji. Multa ei irtoa nyt mitään hauskaa, vaikka kuinka yritän. Pahoittelen, ja koitan skarpata ensi viikoksi. Mutta lenkille en mene. En, jollei joku hae himasta.
Lisää uusi kommentti