Heräsin lauantaina kuulaaseen syysaamuun. Tein perusteellisen suursiivouksen, johon pistin kaikki kotiäitivoimat, joita minulta löytyi. Olin ostanut edellisenä päivänä hallin Alkosta hyvän punkun padalle, jota mieheni alkoi valmistella jo aamun ensimmäisinä tunteina. Päätin kokeilla tänä nimenomaisena lauantaina jotain erilaista treeniä ja olla oman elämäni personal trainer, josko sitä jo olisi oppinut vähän liikkumaan ilman Christiania rinnalla.
Lähdin kotoa, juoksin 14 minuuttia ja käännyin tielle, vaikka merkki ilmoitti sen päättyvän umpikujaan. Umpikuja on niin suhteellinen käsite, tämmöiselle selviytyjälle. Katu loppui ja jatkoin matkaa erittäin määrätietoisesti metsän siimekseen. Syke nousee ihmeen nopeasti, kun juoksee ylämäkeen metsässä.

Ylämäki edessäni oli juuri se, jonka jälkeen tulee se pieni polku, joka sitten taas johtaa minut kotitielle. Päästyäni kukkulan huipulle märkien sammalten oksien ja mustikanvarpujen läpi, totesin että se kotitie olikin vasta seuraavan kukkulan huipulla. Toistettuani edellistä toteamustani liian monta kertaa, pysähdyin ja päätin lähteä takaisin. On se vaan omituista, ettei reitti ollutkaan enää se sama. Alamäen sijaan edessäni aukesi peltoaukea, jonka olemassaolosta en edes tiennyt. Päätin siis jatkaa sinne ylämäkeen, jonne alunperinkin olin menossa, se kotitie kun kuitenkin oli varmasti jo muutaman kymmenen metrin päässä.

Minusta tuntui, että kuuset olivat muuttuneet männyiksi, Espoo Paltamoksi ja minä seitsemänvuotiaaksi. Olin eksynyt.
Tiesin, ettei tie ole kaukana. Tiesin että lähin omakotitalo on varmasti alle minuutin kävelymatkan päässä, en vaan tiennyt mihin suuntaan lähteä. Istuin mättäälle, tai mikä ikinä sen nyppylän nimi suunnistajien eräoppaassa onkaan. Otin esiin iPhonen, klikkasin asetuksista sijaintipalvelun päälle ja rauhoituin. Ei siinä muuta, mutta tiesin että Christian on katsonut niin paljon samoja sarjoja kanssani, että jos joku nyt kolkkaisi minut ja hautaisi elävältä, niin hän ehkä löytäisi minut iPhonen sijaintipalvelun avulla. Ystäväni Emma osaisi varmasti auttaa poliisia etsinnöissä, hän on asentanut puhelimeeni niin monta sovellusta juurikin kidnappausten ja muiden arkisten uhkien varalta.
Sääli etten pääsisi testaamaan sitä amaronea sen padan kanssa, sääli että poikani joutuisi kuulemaan äitinsä katoamisesta näin traagisella tavalla. Mutta minkäs teet kun menet muuttamaan Helsingin keskustan sykkeestä Espoon Suvisaariston rauhaan. Hinta siitäkin on maksettava.

Onneksi on iPhone ja kattava 3G -verkko. Aloin etsiä netistä vinkkejä eksyneelle. Googlasin jonkin suunnistajien ensiapusaitin eteeni ja aloin opiskella. Ensiksikin kehotetaan säilyttämään maltti ja harkitsemaan tilannetta. Sitten kehotetaan seuraamaan tulojälkiä. Nenä kiinni maassa yritin löytää omaa lenkkarin jälkeä, mutta en onnistunut. Eihän näihin mättäisiin mitään jälkiä jää. Kerro kotijoukoillesi, mihin olet menossa, jotta he tietävät tarvittaessa mistä lähteä sinua etsimään. En tietenkään kertonut kenellekään mihin suuntaan lähden, enhän sitä paitsi tiedä itsekään missä nyt olen. Ärsyttävää tämmöinen jälkiviisauksien latelu ihmiselle, joka on jo eksynyt. En ole mikään suunnistajien kaveri, en jatkossakaan.
Sitten käsketään sytyttämään tuli ja juomaan jotain lämmintä, liikkumaan ja pysymään lämpimänä. Viimeinen vinkki joltain erittäin näppärältä eräveikolta on, että älä häiritse eläimiä, äläkä muita retkeilijöitä. Lupaan jättää oravat rauhaan, kunhan vaan pääsen pois täältä. Kunhan vaan se karhu ei nyt tulisi vastaan, en millään jaksaisi taistella karhun kanssa.
En viitsinyt soittaa kotiin ja huolestuttaa miestä, todennäköisesti se katsoisi ulos ikkunasta ja näkisi minut istuvan takapihan mättäällä, eksyneenä. Suuntavaistoni, tai juurikin sen puuttuminen on yksi valloittavimmista ominaisuuksistani, olen kuullut.
Olen eksynyt, minua palelee ja puhelimen akku loppuu ihan kohta. Kuolen ilmeisesti metsään. Ihan järkyttävän nihkeä tapa kuolla. Tulisi nyt sitten vaan se karhu, jengi saisi paremman tarinan kerrottavaksi.
Havahduin ajatuksistani kun puhelin soi. Se ei ollut omani, vaan miehen, joka käveli noin kymmenen metrin päässä minusta. Hyppäsin tikkana ylös ja painuin miehen perään. Kaveri kavahti hieman, kun syöksyin metsiköstä hänen välittömään läheisyytensä. Kysyin että missä hiivatissa me ollaan ja kerroin että luulen olevani eksynyt. Hän kertoi meidän olevan Hanikan pururadalla. Katsoin ympärilleni ja näin sen opastetaulun, jonka luona oli parkissa muutama sauvakävelijä. Tajusin että seisoin sillä samaisella pururadalla jota olen kiertänyt kymmeniä kertoja. Kiitin miestä ja lähdin kävelemään kotia kohti. Jos joskus otan tatuoinnin, se olisi varmaan kompassi. Olin kuluttanut tunnin eksymisen avulla enemmän kaloreita, kuin kovan juoksutreenin aikana. Pitäisikö tämä lisätä harjoitusohjelmaan? Kerran kuussa selviytymisharjoitus aka eksyminen.