Ei kai se mennyt poikki? Kysyi mies joka juoksi ensimmäisenä paikalle. Huusin kuin hyeena, enkä osannut vastata kundin kysymykseen. Mies lähti hakemaan minulle jääpussia. Jäin makaamaan rappusten alle ja huusin edelleen kuin hinaaja. Takkini taskusta oli mahalaskuni aikana sinkoutunut tamponi, se oli ulottumattomissani parin metrin päässä. Yritin hamuilla sitä kyynelten takaa takaisin taskuun, jotta tapahtuman dramatiikka säilyisi, eikä kenenkään tarvitsisi antaa sitä minulle todeten että ”tää on varmaan sun tamponi.” 
Miten tähän oli päästy? Treenasin salilla lauantaiaamuna uuden miCoachini kanssa, enkä malttanut odottaa että pääsen kytkemään sen tietokoneeseeni ja katsomaan statistiikkaa. Juoksin salin rappuja alas ja viimeisellä askelmalla horjahdin, kaaduin kuin hidastetussa filmissä ja nilkka sanoi klunks.
Salin tyttö toi jääpussin, ja se alussa mainitsemani kundi nosti jalkani tuolille ja sitoi nilkan. Hän kertoi, että ensimmäiset minuutit ovat tämmöisissä venähdyksissä ratkaisevia. Sattuuko sua todella noin paljon, halusi hän väliaikatietoja kiljumiseni takaa. Vastasin, että mua suututtaa niin paljon, huudan enemmänkin sen takia, en niinkään kivusta. Luulen että se ymmärsi. Seurasin sen sykemittarista että sen tullessa auttamaan mua, sen syke oli yli 140, kun se oli saanut nilkan sidottua, syke oli pudonnut jo reilusti alle sadan. Olikohan se sairaanhoitaja, siltä se ainakin vaikutti.
Sen treeni meni ihan pilalle mun takia, ja niin meni niiden kaikkien, jotka mua tuli auttamaan. Mua vähän hämmensi se fakta, että auttamassa oli vaan kundeja ja se salilla töissä oleva tyttö. Onko miehillä hoivavietti? Suurempi kuin naisilla? Yksikään nainen joka käveli ohitseni, ei kysynyt että miten kävi, tai että voisinko auttaa. Toivon todella etten satuta itseäni Naisten Kympillä.
Ajatuksesta tulikin sitten seuraava itkuaalto, milloin pääsisin taas juoksemaan? Lääkäri totesi nilkassa olevan venähdysvamman ja määräsi kolmen - kuuden viikon juoksukiellon. Ei onnistu, sanoin tiukasti ja vaadin vaikka proteesia, koska en vaan voi olla liikkumatta. Amputoi vaikka ja laita proteesi, huusin kuin teini-ikäinen jota kiellettiin menemästä vuoden odotetuimpiin kotibileisiin. Lääkärin ihmettelyyn vastasin, että olen aktiiviurheilija ja tämä on minun ammattini. Lievää liioittelua, mutta osittain ihan totta. Sain nilkkaani tuen, jonka avulla pääsen klinkkaamaan jotenkin eteenpäin. Keppejä en suostunut ottamaan. Ottaisit edes yhden kepin, kuulin takaani kun poistuin yhdellä jalalla hyppien lääkärikeskuksen ovesta. Onneksi minulla on melko hyvä tasapaino ja hyvät jalkalihakset, nyt saa oikea jalka antaa kaiken tukensa vasemmalle.
Olen nyt tahtomattani penkkiurheilija, joka tilaa mieheltään kotiinkuljetuksella karkkipusseja, vain todetakseen että väärän toit. Tämän loukkaantumisen jälkeen olen todennut olevani sietämätön, nalkuttava ja nillittävä eukko. Nilkassa oleva mustelma on jo alkanut vaaleta, olen optimisti ja uskon että ensi viikolla pääsen jo reippaalle kävelylenkille. Taikka kevyelle hölkälle.
Urheilija ei hokeman mukaan tervettä päivää näe, itselläni ei ole ollut mitään vaivoja eikä loukkaantumisia koskaan. Senkin takia tämä on aika pysäyttävä kokemus. Kun jalka paranee, aion juosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Ja lakata kantamasta tamponeja taskussa.
Lisää uusi kommentti