Mulla nyt on vähän ylimääräistä siellä sun täällä, mutta kaikki ne kilot tulivat lapsen jälkeen, eivätkä ne mihinkään lähde kun ei ole enää aikaa liikkua.
Kuulin edellisen kaltaisia lausontoja niin paljon, että olin itsekin raskaaksi tullessani siinä uskossa, että raskauskilot jäävät auttamatta reisille. Olin melko hoikassa kunnossa, kun tulin raskaaksi. Laihduin vielä muutaman kilon ensimmäisten viikkojen aikana, pahoinvoinnin vuoksi. Sitten luontoäiti päätti että Hanna alkaa syödä ja paljon. Ensimmäinen neuvolantäti huokaili hämmästyneenä kun painoni oli noussut ennen raskauden puoltaväliä jo kymmenisen kiloa. No huh huh, hän sanoi, ja kehotti minua vahtimaan syömisiäni. Vaihtamaan voin margariiniin ja maidon rasvattomaan. Vilkutin järkyttyneenä hyvästit ja vaihdoin Femedaan. Maksoin mielelläni yksityiselle kätilölle ajasta ja ymmärryksestä, jota en tuolta viiskulman tädiltä saanut. Tämä rouva sen sijaan vakuutti että kaikki kilot joita kerään, ovat varmasti tarpeeseen siinä vaiheessa kun alan syöttää lasta ja tarvitsen siihen paukkuja. Eikä tarvitsisi olla huolissan että ne jäävät, niistä pääsisi eroon mikäli haluaisi. Uskoin häntä ja kävelin onnellisena ja hemmetin paksuna Naistenklinikalle heinäkuisessa helteessä tuomaan poikaani tähän maailmaan. Vaaka näytti lukemia, joita en voinut nauramatta katsella – painoin reippasti yli kahdeksankymmentä kiloa. Kaksi päivää poikani syntymän jälkeen steppasin sairaalan vaa´alle, vaan todetakseni että tässä sitä nyt ollaan, niiden kahdenkymmenen lisäkilon kanssa. Laitokselle ei jäänyt juuri mitään. Niin siinä siis kävi kuin varoiteltiin, musta on tullut läski.
En pohtinut asiaa sen enempää vaan aloitin äitiyden harjoittelun ja siihen totta tosiaan tarvittiin energiaa. Kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen istuin kotisohvalla ja katselin velttoa vatsanahkaani ja painuin puntarille. Totesin olevani saman painoinen kuin ennen raskautta. Söin kuin hevonen, ja paino vaan laski. Lopetin imettämisen sinä päivänä kun lapseni täytti puoli vuotta, koska painoni tuli jo itseni mielestä huolestuttavan alas. En saanut ruokittua itseäni tarpeeksi tehokkaasti, jotta minulla olisi ollut annettavaa lapselle. Tässä kohtaa voin kertoa että kiskoin liki 3000 kilokaloria päivässä, eikä se riittänyt.
Liikkuminen alkoi lapsen kanssa vaunulenkeillä. Espoon hiljaisissa metsissä me käveltiin kolmen kilometrin lenkkiä puolisen tuntia, vauhti ei päätä huimannut. Happi sen sijaan sai ihmeitä aikaan, aloin tuolloin kirjoittamaan ja huomasin olevani siinä melko hyvä. Kun poika oli vuoden vanha, aloinkin juosta. Siitä voitte lukea lisää, kun palaatte blogini ensimmäisiin postauksiin.
Olen itse nyt paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aiemmin, fakta josta olen oikeasti iloinen ja ylpeä. Juoksurattaat on kovassa käytössä, käyn pari kertaa viikossa juoksulenkillä pojan kanssa. Nuo lenkit ovat melko lyhyitä, mutta rankkoja. Tai en olisi sitä rankkuutta edes huomannut, jollen olisi katsellut kulutusta tunnin lenkin aikana. Ilman rattaita tunnin veto syö sen viitisensataa kilokaloria, lapsen kera yli 800. Rattaista kuuluu tsemppausta ja ilon kiljahduksia, mikä sen parempi kannustaja voisi olla, kuin oma jälkikasvu.
Nyt kun on tullut kantapään kautta todettua, että raskauden jälkeen se liikunta vasta hyvän olon tuokin, niin kannustan jokaista pienen lapsen äitiä ylös, ulos ja kävelylle. Lenkiltä on sitä paitsi hemmetin kiva tulla takaisin, kun poika oppii jo pienestä, että vanhemmat liikkuvat ja se kuuluu isona osana elämään.
On melko epäreilua ja surullista sanoa, että lapsen saanti – tai sen aiheuttama aikapula – johtaa omaan liikkumattomuuteen. Se on vaan tekosyy, ja huono sellainen. Liikun ennen kaikkea itseni takia, mutta inspiraationi siihen saan lapsestani. Uskon että moni muukin.
Lisää uusi kommentti