Kymppi on siitä hyvä matka, että se on alusta loppuun saakka yhtä helvettiä. Luin tuon joltakin juoksijoiden keskustelupalstalta, enkä saa lausetta mielestäni. Mantra päässäni, olen kiertänyt vimmalla kahden ja puolen kilometrin mittaista, melko mäkistä pururataa menneen viikon. Pyrkimyksenä ja vakaana tavoitteenani on ollut veivata sitä sen verran intensiivisesti, että kisakunto kuun lopussa siintävän Naisten kympin aikaan olisi mahdollisimman kova.
Toiveena olisi juosta alle 50 minuuttia, mutta en ruoski itseäni vaikken siihen pystyisikään. Tuo tulos olisi oikeastaan juoksuhistoriani tuntien mahdoton. Toisaalta, turha sitä rimaa on liian alaskaan laittaa.
Tuo puuduttava pururadan kiertäminen puiden ja soran keskellä on antanut tilaa ajatuksille ja olen pohtinut juoksuharrastusta ja sen järjettömyyttä. Totesin pari päivää sitten ääneen, etten varmasti enää juoksisi – en ainakaan näin paljon – jollen tekisi tätä blogia.
Parasta tässä on kuitenkin se, että olen saanut pari kissaa kiskomaan trikoot niskaan. Voisiko sanoa että juoksen työkseni, koska käyn lenkillä jotta voin kirjoittaa tänne? Ehkä vähän retostelevaa, mutta on se ainakin osatotuus. Mielestäni kaikki kukkoilu, itsekehu ja lihasten etsiminen on sallittua, mikäli se ylläpitää kiinnostuksen juoksua kohtaan. Lenkkareiden sitominen jalkaan on lähes aina epämiellyttävää, eikä millään jaksaisi. Antaa henkseleiden paukkua, turha nöyryys joutaa romukoppaan. Jokainen lenkki on kehuskelun arvoinen.
Lueskelin huvittuneena ja hieman nolona ensimmäisiä postauksiani tänne blogiin, noista ajoista voi todellakin sanoa kehittyneensä. Jollei olisi noita kirjaituksia muistona, niin voisi melkein väittää polkevansa paikoillaan.
Juoksen nykyään yksin ja mietin kaiholla sitä aikaa, kun oli oma juoksuttaja. Olihan se niin paljon helpompaa, kun joku muu teki ohjelman puolestani ja pakotti lenkille. Toisaalta, otin häneltä kaiken mahdollisen juoksutietouden opikseni ja olen jo ihan kykenevä juoksemaan yksinkin. Hyvä personal trainer tekeekin jossain vaiheessa itsestään tarpeettoman, vaikka syytän tästä kuitenkin tarpeettoman joustamatonta taloudellista tilannetta. Onneksi on kaikki mielikuvituskaverit, joiden kanssa voi juosta. Testattu useaan otteeseen ja hyväksi havaittu.
Oivalsin, juostessani jonkun tuntemattoman miehen perässä, että katseeni harhailee juostessani ihan minne sattuu. Olen kyllä tietoinen, että katseen pitäisi suunnata eteenpäin noin kymmenen metrin päähän. Tajusin sen vaikutuksen vasta ravatessani tuon urhon perässä, koska katselin koko kierroksen hänen hartoitaan. Minulla on tapana tuijotella lenkkareita, juoksuhousujen nauhoja, vatsaa, iPhonea ja sykemittaria. Oivallus oli melkoinen, sillä askel kulki ja eteni siihen malliin, että rikoin oman ennätykseni tuolla kahden ja puolen kilometrin kierroksella. Kun katsoo pitkälle eteen, pääsee helpommin eteenpäin. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Tällä oivalluksella kun olisi vielä se vaikutus, että kymmenen kilometriä muuttuisi kahdeksaksi, niin pääsisin tavoitteeseeni leikiten.