Kympin nainen

Tapasimme Christianin kanssa haastamani tiimin vapun aattona Malmin lentokentällä klo 16.00. Olimme menossa juoksemaan kilpaa 10 kilometriä. Oloni oli tosi epätodellinen. En ymmärtänyt miksi olen Malmin lentokentällä vapun aattona, enkä tekemässä tippaleipiä kotona. Toisaalta en ikinä kyllä tekisi tippaleipiä. Merkkasimme maaliviivan serpentiinillä ja kirjakaupan muovipussilla. Sitten lämmittelimme ja menimme lähtöpaikalle. Jännitin aika paljon ja jouduin testaamaan puskassa kyykkimisen.

Olisin halunnut ottaa juomapullon mukaan reitille, mutta Christianin mielestä sitä ei tarvittaisi. Olisin todella tarvinnut sen juomapullon ja lisäksi tosi nopean mopon.
3-2-1 ja menoksi. Päädyimme juoksemaan toisen tiimin edellä. Ettepä arvaa, miltä tuntuu juosta, kun kuulee takanaan kahdet askeleet ja pelkää koko ajan, että milloin ne menee ohi. Katselin lentokoneita ja leikin, että Christian oli Scofield ja olin sen pakokumppani. Takanamme tuli siis leikisti virkavalta. Läähätin kuin Lassie. Näin kovalla sykkeellä ei onneksi mennä kovinkaan usein meidän treeneissä. Kuulin kisan jälkeen, että läähätykseni oli kyllä kuulunut hyvin sinne virkavallalle asti.

Jaksoin tosi hyvin sinne seitsemän kilometrin kohdalle. En ole koskaan juossut niin lujaa niin pitkään. Näin Christianin ilmeestä, että se pelkäsi koko ajan että kuolen. Tai sitten se toivoi että olisin kuollut, niin veto olisi rauennut.

Seitsemän kilometrin jälkeen toinen tiimi meni meidän ohi, tuosta noin vaan. En ehtinyt kauaa harmitella, sillä tapahtui jotain ihan älytöntä - luulin että joku ampui minua kylkeen! Oikeasti, luulin, että joku ampui minua, niin kova kipu oli vasemmassa keuhkossani. Tarkistin kolme kertaa kädellä, että vuodanko verta. Olisikin ampunut, veto olisi rauennut.

Viimeinen kilometri tuon keuhkokivun kanssa oli aika pitkä, teki mieli juosta metsään ja piiloutua jonkin mättään alle.
Ne voittivat me tulimme toiseksi. Pessimisti voisi sanoa, että me hävisimme. Voittajatiimin aika oli 51:29. Tulimme maaliin pari minuuttia myöhemmin. Tekniikka petti, emmekä saaneet virallista aikaa. Olin aika iloinen, että jaksoin niinkin hyvin, toisaalta oli tylsää hävitä.

Pääsin kotiin, pesin pyykkiä, laitoin pojan nukkumaan ja menin kylpyyn vappusamppanjan kanssa. Sitten tuli itku. Se on kuulkaa tunnerikasta tämä urheilu.
Tarinan opetus on, etten koskaan enää haasta ketään urheilussa. Paitsi jos joku on tosi paljon itseäni huonompi.
Maratontreeni jatkuu, neljän viikon päästä ollaan jo Tukholmassa. Palaankohan sen jälkeen lenkkareista takaisin korkkareihin ja hyvästelen valmentajani? Sen näkee sitten.