Kakarana koin urheilun saralla jos jonkinlaista. Hiihdosta taisin saada suurimmat traumani, suunnistuksen ohella. Kummastakaan lajista minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa. 
Ihmettelen että minulla on enää varpaita tallella, niin monta kertaa ne jäätyivät pohjoisen pakkasissa niihin sodan aikaisiin monoihin, joilla yritin sutia eteenpäin. Ala- ja yläripset jäätyivät toisiinsa kiinni, eikä silmiä saanut auki, nenästä lähti tunto minuutissa ja sormista ei ollut tietoakaan ensimmäisen vartin jälkeen. Optimistina yritin oikaista lähes jokaisella hiihtotunnilla, mutta en onnistunut kertaakaan. Jäin kiinni joka kerralla. Siitä seurasi rangaistuskierros, joka venytti hiihtotunnit ikuisuuksien pituisiksi helvetin esikartanokokemuksiksi. Nykyään sellaisissa pakkasissa ei liiku edes HKL, silloin liikkuivat kaikki penskat joilla oli neljä raajaa.
Telinevoimistelu on kummallista resurssien haaskausta. Tuskin kovinkaan monella on siitä hyviä muistoja, sillä kuinka moni aikuinen telinevoimistelee? Omituiset pukit, rekit, telineet ja systeemit saivat kaiken kunnioitukseni, mutta suhteellisen paksuna ja epävarmana pikkutyttönä en päässyt kiipeämään yhdellekään niistä. Jumppasalin katossa roikkui köysi, jota pitkin piti kiivetä ylös. Roikuin siinä niin monet epämukavat minuutit pääsemättä senttiäkään ylöspäin. Jumppamaikan pakottamana yritin kammeta itseni rekin yli jalat edellä, tipahdin tangon päälle ja tuloksena oli musta silmä. Seuraavalla viikolla sattui olemaan koulukuvaus. Ajattelin ilmeisesti ettei silmälappu herätä yhtä paljon huomiota kuin musta silmä. Pantterikuvioinen villapaita päälläni ja silmälappu silmässä seisoin luokkakuvassa ja en totisesti erottunut joukosta millään tavalla.
Suunnistus oli tuskaa, koska minulla ei silloinkaan ollut suuntavaistoa. Lahjoin karkeilla kaverin hakkaamaan rasteilla reiät minunkin lappuuni. Ja siitähän tietysti seurasi, mitäpä muutakaan kuin rangaistuskierros. Laitettiin lapsi yksin metsään kartan kanssa. Trauma numero kaksi.
Uiminen oli ihan hauskaa, mutta jostain syystä sekin harrastus jäi aika lyhyeen. Osallistuimme ensimmäiseen oikeaan seuran uintikilpailuun ystäväni Heidin kanssa, kyseessä oli 200 metrin rintauinti. Melko oudon kilpailusta teki se, että olimme ainoat osallistujat. Laitoimme kaikkemme peliin ja meidät molemmat hylättiin. Heidillä syynä oli kuulemma epäsymmetrinen potku. Kiitos vaan valmentajalle, joka ei koskaan maininnut asiasta sanallakaan. Imi vaan pilliään altaan reunalla ja sanoi että hyvin menee tytöt. Minut hylättiin koska tulin yhdellä kädellä maaliin. Suhteellisen epäreilua tyrmätä teini noin pienestä epäonnistumisesta hylkäämällä. Tuskastuin ja siirryin taitouimareihin. Tätä päätöstä en osaa perustella, hämmennyn itsekin miettiessäni syytä hämärään lajivalintaani. Ne ovat juuri niitä kuviokellujia. Minulla ei tosiaan tainnut olla mitään katu-uskottavuutta noina aikoina, liekö vieläkään. Nenästin nokassa nostelin jalkoja ja näyttää jotenkin virtaviivaiselta, siinä totaalisesti epäonnistuen.
Ehkä juuri näiden kokemusten takia juokseminen tuntuu niin hyvältä. Se kun on niin yksinkertaista, eikä kukaan tule pillinsä kanssa antamaan sakkokierroksia eikä hylkäämään suoritusta. Pilli on muuten se trauma numero kolme.
Lisää uusi kommentti