Olen Hanna Gullichsen, viittä vaille kolmekymmentä vuotta, gramman vaille 60 kiloa, yhden pienen pojan äiti ja suhteellisen oikutteleva vaimo. Blogini vie Tukholman maratonille, hitaasti mutta varmasti, eikä varmastikaan helposti.
Miten juostaan maraton? Ei aavistustakaan, mutta luulen että se menee seuraavanlaisesti. Jos pystyy juoksemaan viisi kilometriä niin pystyy varmasti juoksemaan Naisten Kympin. Naisten kymppihän nyt on lasten leikkiä. Puolimaraton on vaan kaksi kertaa kyseinen lasten leikki. Maraton on vaan puolimaraton ja sitten sama matka takaisin. Nerokas ajatusleikki, tämän avulla mä koitan saada takamukseni ulos, jos epätoivo toukokuun lähestymisestä valtaa mielen. Kyllä mä maaliin pääsen. Jos mä en jaksa juosta, niin mä kävelen, jos mä en jaksa kävellä niin mä konttaan. Ja jollen jaksa kontata, niin mut kannetaan. Maaliin mennään joka tapauksessa, ilman epäilystäkään.

Olen jo treenannut maaliin saapumista, mä aion huutaa jotain helkkarin nerokasta ja heittäytyä maahan, saada polveni verille ja itkeä silmät irti päästäni. Mun ystävät heittelee mun päälle ruusuja ja mulle tuodaan uusi ilmainen Mini, koska mä olen päättänyt saada sen sponsorikseni. Tätä odotellessa mä pesen treenikamoja ja kiroilen tekokuitujen määrää, mikä niissä on. Niitä kun ei voi laittaa kuivausrumpuunkaan ilman räjähdysvaaraa. Pirullisia tamineita.

Minä ja maraton, me ollaan kuin rasva ja fairy. Me ei sovita yhteen millään tavalla, mutta olen vakaasti päättänyt saavuttaa haaveeni joka on 42 195 metriä yhteen menoon ja kuolematta. Mukavuudenhaluinen, laiska blondi juoksemassa, se ei tapahtunut ihan helposti. Aloitin juoksemisen puolisen vuotta sitten. Sitä ennen olin vakaasti sitä mieltä, että juokseminen on mielikuvituksettomien ja tylsien ihmisten laji. Pitkäjänteisyys ei ole yksi vahvuuksistani, joten urheilun saralla oli ollut hiljaista kohtuullisen kauan.

Kipaisin pienen kolmen kilometrin lenkin heinäkuussa ja totesin että se saattoi olla yksi älyttömimmistä ja kivuliaimmista teoistani koskaan. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi harjoituksia ja raahauduin määrätietoisesti polulle muutamaan otteeseen ja huomasin kehittyväni ja kerran juoksin ajatuksissani pururadan kolmeen kertaan. Tajuttoman hieno fiilis, olin juossut kokonaiset seitsemän kilometriä ja olin ylittänyt itseni. Soitin jopa isoäidilleni ja kerroin ilouutiset.