On se vaan vaivalloista suoltaa tekstiä liikunnasta ja sen tuomasta ilosta, kun viimeinen kuukausi on mennyt stressatessa ja sairastaessa. Menneeseen kuukauteen mahtuu mukaan muun muassa kolmen viikon flunssa ja yksi vaikea ja rankka muutto omakotitalosta puolet pienempään kaupunkiasuntoon. Klapikoneita, kottikärryjä ja pallogrillejä on lahjoitettu ystäville ja kierrätyskeskukseen. Laituri jäi Espooseen ja meidän perhe muutti Kaivariin. En ollenkaan valita, olen oikein onnellinen täällä. Matka tänne oli vaan melko hemmetin vaivalloinen.
Vaikeroin kipeän kroppani kanssa kun viimeisetkin laatikot oli saatu purettua. Niistin nenäni verille, itkin iltaisin muuttokaaoksen keskellä ja vannoin etten koskaan enää muuttaisi, helvetin esikartanossa ei tahdo vierailla kovin usein, muutto kuuluu tuohon kategoriaan. Jokaiseen lihakseen sattui, keskivartalo oli kosketusarka, niin paljon se oli saanut kyytiä tasapainoillessa laatikoiden, huonekalujen ja roudaamisen keskellä.
Jollei pitäisi liikkua kun on kipeänä, ei myöskään pitäisi muuttaa. Väitän tietäväni, miltä tuntuu kun sydänlihakseen sattuu. Otin kuitenkin mieheni kehotuksesta Rennien, hän veikkasi sen olevan närästystä. Itse kuvittelin kuolevani sydänkohtaukseen. Täällä yhä ollaan, joten ehkä se sitten oli närästystä.
Koska pidän hissejä pirun keksintönä, olen ravannut rappusia neljänteen kerrokseen mitä luultavammin liki tuhat kertaa. Vihdoinkin löytyi tehokas treeni pohkeille ja pakaroille, lisää vastusta saa puukengistä, niillä kun saa tasapainoilla jotta henki säilyisi.
Vihdoin tänä aamuna olin Nessuvapaalla vyöhykkeellä, flunssa oli poissa ja olo jotakuinkin normaali. Pakkohan tuota blogia on päivittää, se ei onnistu jollei painu juoksemaan, tuon ajatuksen voimin söin kunnon aamupalan ja valmistauduin hommaan henkisesti. Tuntui kuin olisi läksinyt ensimmäistä kertaa eläissään lenkkipolulle. Hyvin järjestetyt juoksukamat odottivat kaapissa, puin päälleni ja astuin Kaivopuistoon odottavaisin mielin.
Mattolaiturilla pestiin mattoja, kirotut kanadanhanhet paskansivat lenkkipolulla ja kansa nautti auringosta. Merituuli viilensi hieman, vaikka mittari oli kivunut liki hellelukemiin. Tästä tulisi upea lenkki, vesipullolla varustautunut nainen uumoili ja läksi juoksemaan. Hölkkäsin kilometrin ja palasin kotiovelle. Olisin itkenyt, jos olisin jaksanut. Lähtöruudun kautta tässä taas kuljetaan, kaikki paikat jumissa ja henki pihisten kiipesin neljänteen kerrokseen ja tajusin, että kun kroppa on lomalla, sille on turha soitella että pääsisitkö hetkeksi duuniin – minä lähden nyt saaristoon ja jätän juoksukengät kotiin. Hanna ei ole koukussa liikuntaan, ei ainakaan seuraavaan kolmeen viikkoon. Pakkasin laukkuuni neljä levyä tummaa suklaata, sillä saa huijattua likimain saman hyvänolontunteen itselleen, kuin kymmenen kilometrin vauhtilenkillä. Ei se sitä fiilistä kuitenkaan voita, mutta korvikkeeksi se on ihan mainio. Hyvää kesää kamut, muistakaa myös levätä.
Lisää uusi kommentti