Istuin pervekkellamme viime lauantaina ja odotin juoksijoita saapuvaksi. Jännitti tosi paljon. 
Kun he vihdoin tulivat, menin kauttaaltani kananlihalle, koko nainen. Tiesittekö että poskikin voi mennä kananlihalle? En tiennyt minäkään, en tiennyt sitäkään että olotila nimeltään kananliha voi olla pysyvä.
Helsinki City Marathonin kärkijoukko kirmasi ohitsemme sellaista vauhtia, etten saisi itseäni kiihdytettyä moiseen menoon vaikka minulla olisi turbiini persuuksissa. Saatikka sitten ravaamaan sitä vauhtia 42 kilometriä ja ne rapiat päälle.
Reisilihakset, kauniit pohkeet, lihaksikkaat vartalot ja raivokas päätös silmissä ne juoksivat ohi, ja minä hurrasin! Olette upeita! Jaksaa jaksaa!
Itse en enää jaksaisi, kerta sai riittää. Tukholma, vuosi 2009. Haikeus.
He ohittivat meidät 23 tai 27 kilometrin kohdalla, en osannut tulkita karttaa, joten fakta jäi minulle epäselväksi.
Kannustin hullun lailla, kukaan heistä ei ehtinyt vilkuilla ylös, enkä usko että huudoillani oli suurempaa vaikutusta heidän matkavauhtiinsa, toista se oli sitten häntäpäässä. Huutelin myös muilla kielillä, luuloni mukaan kärjen tuntumassa oli muitakin kuin sinivalkoisia.
Vietin siis parvekkeella pari tuntia taputtaen, kiljuen, huutaen ja viheltäen (osaan viheltää äänekkäästi). Kaikki muut talon (ja kadun) parvekkeet pysyivät hiljaisina, odottelinkin taloyhtiöltä varoitusta jumalattomasta meuhkaamisesta, sitä ei onneksi tullut.
Sitten päästiin siihen liikuttavaan kohtaan, kun ohitsemme juoksi porukka, joka seurasi viiden tunnin lippua kantavaa miestä. Tämä jengi siis juoksee hitaammin, kuin mitä minä itse juoksin reilu vuosi sitten, niitähän pitää kannustaa!
Tämä jengi nosti katsettaan asfaltista ja hymyili, osa jopa jutteli ja kiitti kannustuksesta. Tällaisia me suomalaiset olemme, jäämme kiittämään kannustuksesta, ihanaa!
Huusin niille miten ihanaa se sitten on kun pääsee maaliin. Sen jälkeen voi paukutella henkseleitä melko pitkään ja että maraton on miehen työ! Mistäköhän tuokin tuli, miehen työ? Amatöörikannustajalla ei ole helppoa keksiä hyviä huutoja, cheerleaderinäkin kun vietin vaan sen viitisen minuuttia. Maalissa odottaa olut, huusin eräälle kävelevälle ukolle, ja uskokaa tai älkää - se vaihtoi hölkäksi!
Viimeisenkin juoksijan ohitettua parvekkeemme, poistuin sisätiloihin ja aloin googlata seuraavaa paikkaa jossa sen juoksisin. Minä olen maratonari, tahdon mukaan tuohon porukkaan. Olisiko se sitten Pariisi, New York vaiko Rooma. Se jää nähtäväksi.
Lisää uusi kommentti