Kaikki teistä eivät lue Fit-lehteä, siksipä avaudun täälläkin tuosta viimeisimmästä numerossa 6 olevasta Hanna heittäytyy -palstan keikastani. Se oli ehdottomasti tähän astisista testaamistani jutuista hauskin ja samalla pysähdyttävin. Haikailin kymmenen vuotta sitten poliisikouluun, pistin hakupaperit vetämään, sain kutsun pääsykokeisiin ja treenasin lujaa. Pääsykoepäivän aamuna jäin kotiin, jänistin. Asia oli jäänyt kaivamaan mieltä ja kun suunnittelin palstalleni uusia aiheita, päätin jälleen pistää pääsykoepaperit vetämään.

Pääsin kuin pääsinkin poliisiammattikorkean kuntokoeosioon, minulla oli monta kuukautta aikaa treenata, jostain syystä aika kului, loukkasin jalkani ja valmistautuminen jäi minimiin.

Aamu valkeni Tampereella, jännitti yhtä paljon kuin oikeustieteellisen pääsykokeissa. (Ei, en päässyt sisään.) Tapasin joukon innokkaita pääsykokelaisia, jotka olivat jo olleet kirjallisessa kokeessa. Melko hiljaista porukkaa, ehkä niitä jännitti. Liityin lyhyen infotilaisuuden jälkeen mukaan kuntokokeeseen, ensimmäisenä oli 1500 metrin juoksu. Säännöt melko yksinkertaiset, pääsykokeen kunto-osiossa saa saada yhden hylätyn suorituksen, toisesta lentää kylmästi pihalle.

Juoksussa naisten maksimiaika on 8 minuuttia, siihen pitäisi pystyä. Juoksen pitkiä matkoja helposti, matalalla sykkeellä, en ole kovien sykkeiden tyttö, enkä osannut odottaa tuon kokeen osan rankkuutta. Asetan itselleni riman aina korkealle, mitä tulee urheilusuorituksiin. Siksipä valitsin kundien joukkueen, heillä kun maksimiaika on 7.15, saisinpa ainakin pistää parastani jotta pysyisin joukon hännillä. Jäntevä nuoriso pinkaisi ohitseni ja ylitseni, roikuin henkihieverissä mukana ja ylitin maaliviivan ajassa 7.24. Hyväksytty suoritus, mutta otti päähän etten päässyt miesten ajan sisään. Kunpa vaan olisi tullut treenattua.

Siirryimme odottamaan lihaskuntotestejä. Oman vuoron jonottamisesta tulikin aivan tuhottoman pitkä, kundit aloittivat, naiset saavat odottaa - liki kaksi tuntia. Tuossa ajassa ehdin katsoa salin lattialla onnistumisia, epäonnistumisia, itkua, kynsien pureskelua, kiljahduksia ja kiroilua. Syyllistyin itse viimeiseen, alkoi ärsyttää se odottelu. Juoksin vessassa vartin välein, nauroin hermostunutta naurua ja ärsytin itseäni.

Oman vuoroni koittaessa kiskoin vatsarutistukset liki kympin suoritukseen, kiipesin kahden metrin seinän yli niin nopeasti että kuvaaja meinasi jäädä kameransa kanssa kakkoseksi. Olin varoitelut häntä kuvaamasta itseäni, kun itken seinää vasten enkä pääse sen yli. Haaste olikin henkinen, fysiikka riitti hyvin sen ylittämiseen käsivoimilla.

80 kiloinen nukke makasi oranssissa olemuksessaan lattialla ja odotti kantajaansa. Rasti oli selvästi kokeen haastavin. Miehillekin nukke tuotti ongelmia, kaikki tytöt eivät saaneet kaveria hievahtamaankaan. Tuijotin tyyppiä ja päätin että minä vien ja se vikisee. Sain ukon liikkumaan, voitte uskoa että 63 kiloiselle naiselle siinä oli tekemistä. Raivolla, ei millään muulla. Päähän sattui, ei ollut mukana buranaa.

Miehet siirtyivät vetämään leukoja, naiset kiskoivat omasta painostaan 70% taljalla alas, minimi viisi toistoa. Suoriuduin hommasta ja siirryin totaalisen vapinan saattamana penkille.

Tiesin epäonnistuvani. Tangossa oli 37,5 kiloa rautaa, läpi pääsemiseen tarvittaisiin viisi hyväksyttyä suoritusta. Olin testannut tätä salilla kerran ja saanut kevyen lämmittelyn jälkeen kaksi toistoa. Nyt olin puhki, poikki ja rikki, enkä mitenkään voisi kyetä viiteen toistoon. Mutta kuinkas sitten kävikään – temmoin raivolla kuusi toistoa ja pidättelin kyyneliä. Mistä nämä voimat oikein tulevat? Pukuhuoneeseen, uikkari päälle ja altaaseen. 100 metrin uinti, kolme minuuttia aikaa. Veto oli niin pois, että uin suunnitellun vaparin sijaan rintaa. Aika alle kaksi minuuttia. Itketti, teki mieli huutaa ja kiljua. Olin suoriutunut poliisiammattikorkean pääsykokeesta! Minusta voisi tulla poliisi!

Sain suihkun jälkeen palautetta kokeen kulusta, se oli mennyt keskivertoa huomattavasti paremmin. Seinän ylityksestä sain 8 pistettä kymmenestä, se on kuulemma naisille tosi kova suoritus. Kysyivät, että laitetaanko paperi muiden hyväksyttyjen mukaan, haluanko jatkaa? Itku kurkussa otin lapun mukaani ja pakenin paikalta. Tunnemyrsky.

Lähdimme autolla Helsinkiä kohti, onneksi kuvaaja Mari oli mukana. Tajusin olevani keskellä helvetillistä migreeniä ja jouduin pysäyttämään auton monta kertaa matkalla. Pää huoltoaseman pytyssä ja kyyneleet silmissä mietin, että onko itsensä rääkkääminen tässä mittakaavassa järkevää. Totesin ettei se ole. Ei aina tarvitse ylittää itseään, ei aina tarvitse todistella muille miten kovassa kunnossa on. Päätin antaa itselleni armoa ja poistaa kalenteristani kaikki älyttömät haasteet, joita olen itselleni laittanut. Nyt pohdinkin, että menenkö Naisten Kympille, vai lepäänkö lapsen kanssa laiturilla. En ole vielä päättänyt.