On perjantai ja suussani on jälleen väyrysen naama.
Pehmeä, lakritsinmakuinen, juuri suuhunsopiva karkkipallero. Palkitsen itseni työviikosta samoin menetelmin kuin lapsena hyvin menneen kokeen jälkeen. Irtokarkkikaupat ovat oma bonbon-maailmani, jossa jo namujen pussiin valitseminen on elämys. Karkkisäkki ei saa kauan lojua taskussani, sillä maistelen ensimmäiset herkkupalat jo kävellessäni kotiin. Ja ne ekat karkithan maistuvat tietenkin parhailta.

Kun ihannoimani ala-asteen opettajani sanoi luokkamme tytöille, että muistakaa syödä suklaata nyt, koska vanhempana ette enää voi, en tajunnut hänen viittaavan lihomiseen. Ajattelin sen liittyvän siihen, että aikuisena suklaa ei enää maistuisi. Kuinka ihanan naiivisti ajattelinkaan. Me aikuiset välttelemme makeaa, koska tiedämme sen pilaavan hampaamme, vartalomme ja muun terveytemme. Toisaalta olemme myös tietoisia siitä, että suklaa ja makea auttaa harmitukseen ja pettymykseen paremmin kuin selleri.

Toimittajamme Marja-Terttu Pulliaisen FIT 5:een kirjoittama juttu Syötkö tunteisiisi? (s. 16) porautuu meille naiseen tuttuun mielialasyömiseen, jonka juuret ulottuvat lapsuuteen. Syömiseen liittyy lähes aina tunteet. Sillä on merkitystä esimerkiksi painonousuun, millainen tunne syömishetkellä on. Kuten jutussamme todetaan, lohtusyöminen voi auttaa selviytymään, mutta sydämen haavoja se ei paranna. Tunnesyömisen traagisuus onkin siinä, ettei se tuo todellista ratkaisua.

Karkkiperjantaitani seuraa liikuntailauantai. Poppakonsteja kunnon nostamiseen ei ole, joten ei auta muu kuin iskeä lenkkarit jalkaan ja painella pihalle. Siinä missä ensimmäiset namit maistuivat parhailta, ensimmäiset juoksuaskeleet eivät tunnu miellyttävimmiltä. Ja muutenkin kuralätäköiden väistely koleassa kevätsäässä ei heijasta mielikuvaani liikunnan ilosta. Yritän säästellä lenkkitoveriani ja puuskuttaa mahdollisimman hiljaa. Yritän olla ajattelematta, että kuukauden päästä juoksen ensimmäisen puolimaratonini.
Mieluummin mietin, jäiköhän sinne karkkipussiini vielä yksi väyrynen illaksi?