Joka sunnuntainen rituaalini on seuraavanlainen: ensin käyn bailatinotunneilla keikuttamassa takamustani lattariryhmien tahtiin. Hikoiltuani ja sekoiltuani samban tai merenquen askelien parissa, palaan kotiini, aistit valmiina herkistymään tosi tv:n äärellä. Luvassa on klo 20 MTV3:lta taattua tunteiden laidasta laitaan heilauttajaa, nimittäin Kadonneen jäljillä. TV-formaatti on nerokas ja vetoaa minuun täydellisesti. Ohjelmassa etsitään kadonnutta sukulaista, johon ei olla pidetty vuosiin yhteyttä, tai kenties ei koskaan edes ole tavattu häntä. Olen saanut ohjelman parissa todistaa kun adoptoidut ovat löytäneet sukunsa maailman ääristä, sisko löytänyt sisarpuolensa ja tytöt tavanneet vuosikausia sitten häipyneet isänsä.

Dramaattisin hetki ohjelmassa koetaan silloin, kun kadonnutta etsinyt kohtaa sukulaisensa esimerkiksi sillalla ja tunnistaa henkilössä tutut suvun piirteet. Silloin valutan empatian ja haikeuden kyyneleitä. Niin herkkää. Parasta on, jos saan katsoa tuon kohtaamiskohtauksen ihan yksin. Viikon stressi ja huolet poistuvat, jos ne eivät jääneet jo bailatinotunneille.

Ohjelmaa juontaa upeasti Jenni Pääskysaari, joka osaa tukea kadonnutta etsivää aidosti ja inhimillisellä lämmöllä. Tämä ohjelma on Jenniltä nappisuoritus, ja hänestä voittekin lukea FITista pian lisää. Yksi syksyinen sunnuntai-iltani huipentui, kun bongasin Jennin samalta bailatinotunnilta kuin missä itse käyn. Tunnin loputtua kipaisin kotiini ja avasin telkkarin ja nautiskelin Kadonneen jäljillä ja annoin Jennin ja kadonnutta etsivän itketyttää minua. Suosittelen siis lämpimästi itkuterapiaa, vapaaehtoisesti tehtynä se on tosi nautinnollista!