Onnellisia ovat ihmiset, jotka eivät innostu liian helposti. Itseäni vaivaa jatkuva innostuminen, lajista kuin lajista. Eilen erehdyin telinevoimistelun avoimille päiville lapsikatraani kera, ja se oli menoa se. Niin äidille kuin tyttärilleni. Pohdin, että pystyisiköhän sitä vielä näin kolmekymppisenä aikuisvoimistelijana ottaa pukin ja rekin haltuun. Pyöriä jättiläisiä (niitä rekillä tehtyjä täyspyörähdyksiä), hyppiä puolivoltteja permannolla ja seistä käsillä nojapuilla.

Ajatusleikkini pysäytti se, että liikuntapalettini alkaa olla täysi. En vain ehdi aloittamaan jälleen uutta harrastusta. Nyt on toppuuteltava itseä ja pistettävä jäitä hattuun. Yksi nainen ei ehdi kaikkea vaikka haluaisikin. En todellakaan kuvittele olevani naispuolinen Stubb, joka lentää paikasta toiseen tehokkaasti ja hyödyntää jokaisen minuutin. Mutta mitä tehdä tälle palavalle innolle kokeilla kaikkia lajeja?

Harrastaminen on minun tapani rentoutua. Tunnen, että jotain todella oleellista itsestäni on näkyvissä silloin kun harrastan. Sen takia kai olen jälleen löytänyt myös ilon kilpailemiseen. Siinä missä ennen jännitin urheiluskaboja perhosparvi vatsassa, otan nyt jännityksen vastaan positiivisena, energiaa lisäävän tunteena. Kun saa kilpanumeron rintaansa tuntee elävänsä tässä ja nyt. Kaipuu lähtölaukauksen aiheuttamaan fiilikseen on niin kova, että vilkuilen yleisurheiluseurojen aikuisille suunnattuja harjoitusaikoja.
Josko jo ensi syksynä aloittaisin?